Koko Suomi meni taas sekaisin, kun meidän omat poikamme kantoivat himoitun MM-pytyn kotiin ja voittivat sen upeasti lyömällä finaalissa rakkaan vihollisen Ruotsin. Nyt lehdissä on taas kullanvärisiä otsikoita ja jaksetaan hypettää sitä kuinka Suomi on koko maailman paras salibandymaa. Miettikää nyt, koko maailman. Kyllä on hienon kuuloista.
Koko hommalta putoaa kuitenkin valitettavasti pohja pois, kun aletaan muistelemaan salibandyn asemaa maailmalla. Sitä harrastetaan tosissaan (ja tämäkin pitää laittaa pienellä varauksella, koska ammattilaisarjoista ei ole kyse) vain kahdessa maassa, Suomessa ja Ruotsissa. Suomi pelasi puolivaloilla itsensä MM-finaaliin ja olisi sen tehnyt vaikka silmät sidottuina, ilman käsiä ja shortsit väärinpäin. Se joutui pelaamaan tosissaan vain yhden pelin, kuten myös Ruotsi. Onko se sitten MM-statuksen arvoista?
Ei todellakaan. Hyvin järjestetyt kisat olivat kaikinpuolin ja yllättävän paljon ne saivatkin mediassa huomiota. Niin, Ruotsissa ja Suomessa. Parissa muussa maassa ne huomioitiin vain urheilu-uutisten lopuksi ja urheiluosioiden takakansissa ja lopuissa maissa ei edes tiedetty, että tälläiset kinkerit järjestetään. Toivon tosissani, että muissakin maissa salibandykulttuuri kehittyisi edes välttävälle tasolle, että näistä kisoista kasvaisi oikeasti vakavasti otettavat MM-kilpailut. Nykyisellään ne eivät sitä ole.
4.11.10
FC Lahti - ikuisesti?
Niin siinä sitten kävi, että lahtelaisen jalkapalloilun lippulaiva, FC Lahti, tippui tulevaksi kaudeksi maamme pääsarjasta sarjaportaan alaspäin. Sarjataulukko ei tälläkään kertaa valehdellut. FC Lahti oli tämän vuoden huonoin joukkue, vaikka parina edellisenä kautena joukkueen kaulaan oli ripustettu historialliset mitalit ja se oli päässyt pelaamaan euro-pelejä. Sen suurimmaksi akilleen kantapääksi muodostui lopulta joukkueen ongelmat pelien voittamisessa. Se pelasi sarjassa eniten tasapelejä (11) ja menetti voiton monesti peleissä, joista se olisi jopa ansainnut voiton.
Yhtä kaikki, ensi kesänä Lahdessa pelataan jalkapallon Ykköstä. Henkilökohtaisesti pelkäsin mahdollisen putoamisen sattuessa ennen kaikkea seuran tulevaisuuden puolesta. Fuusioseuroilla on suurempi riski putoamisen sattuessa hajota ja joutua konkurssitilaan, mutta onneksi huoli oli turha. Kun putoaminen varmistui, seuran johtohenkilöt vakuuttivat, että Liigaan halutaan nousta takaisin ja konkurssia ei ole tulossa. Hyvä näin.
FC Lahtea viime vuodet valmentanut Ilkka Mäkelä kertoi lopettavansa seuran peräsimessä. Kaikki kunnia Ilille, mutta tällä kaudella mies ei saanut joukkueestaan tarpeeksi irti. Pelaajamateriaalin olisi pitänyt riittää, mutta joukkue alisuoritti kauttaaltaan. Tämä uutinen sai valmentajaspekulaatiot käyntiin Lahden toreilla ja kahviloissa ja niissä huhuissa yksi nimi erottui selvästi muista. FC Lahden entinen kapteeni, Tommi ”Auge” Kautonen, arveltiin olevan suurin ennakkosuosikki. Muina vaihtoehtoina pyörivät mm. nimet Petri Järvinen, Ville Priha ja Harri Kampman. Kuten odotettua, FC Lahden seurajohto tiedottikin Tommi Kautosen hyppäävän joukkueen peräämiseen ja tavoitteeksi sarjanousun.
FC Lahden kannattajat olivat Kautosen palkkaamisesta tyrmistyneitä. Heidän rakkaan seuransa peräsimeen oltiin hankittu pellen maineessa oleva kokematon harjatukka, jonka ainoa meriitti liigatasolta on FC KooTeePee:n tiputtaminen liigasta 2008. Lisäksi Kautonen on historiansa aikana kahteen otteeseen haukkunut julkisuudessa FC Lahden kannattajat, joten ymmärrettävästi kannattajat eivät olleet tästä päätöksestä mielissään. Itse henkilökohtaisesti olisin nähnyt vaikka Ville Prihan parempana vaihtoehtona, sillä kaverilla on kuitenkin kokemusta kahdesta sarjanoususta aikoinaan JJK:n peräsimessä.
Summa summarum, ensi kesä on loppujen lopuksi mielenkiintoisen erilainen kesä lahtelaisessa jalkapalloilussa. FC Lahti pelaa mielenkiintoisia Ykkösen matseja ja Kakkosessa pelaava City Stars teki loistavan päätöksen vaihtaessaan nimensä takaisin perinteikkääseen Kuusysiin. FC Lahden kannattajat odottavat kauhulla mitä Kautonen saa aikaan FC Lahden peräsimessä ja jalkapallokulttuuria rakastavat tulevat merkkaamaan FC Lahden ja Helsingin IFK:n ensi kesän matsit suurella punakynällä kalentereihinsa. Niistä matseista ei yksinkertaisesti voi olla poissa.
Yhtä kaikki, ensi kesänä Lahdessa pelataan jalkapallon Ykköstä. Henkilökohtaisesti pelkäsin mahdollisen putoamisen sattuessa ennen kaikkea seuran tulevaisuuden puolesta. Fuusioseuroilla on suurempi riski putoamisen sattuessa hajota ja joutua konkurssitilaan, mutta onneksi huoli oli turha. Kun putoaminen varmistui, seuran johtohenkilöt vakuuttivat, että Liigaan halutaan nousta takaisin ja konkurssia ei ole tulossa. Hyvä näin.
FC Lahtea viime vuodet valmentanut Ilkka Mäkelä kertoi lopettavansa seuran peräsimessä. Kaikki kunnia Ilille, mutta tällä kaudella mies ei saanut joukkueestaan tarpeeksi irti. Pelaajamateriaalin olisi pitänyt riittää, mutta joukkue alisuoritti kauttaaltaan. Tämä uutinen sai valmentajaspekulaatiot käyntiin Lahden toreilla ja kahviloissa ja niissä huhuissa yksi nimi erottui selvästi muista. FC Lahden entinen kapteeni, Tommi ”Auge” Kautonen, arveltiin olevan suurin ennakkosuosikki. Muina vaihtoehtoina pyörivät mm. nimet Petri Järvinen, Ville Priha ja Harri Kampman. Kuten odotettua, FC Lahden seurajohto tiedottikin Tommi Kautosen hyppäävän joukkueen peräämiseen ja tavoitteeksi sarjanousun.
FC Lahden kannattajat olivat Kautosen palkkaamisesta tyrmistyneitä. Heidän rakkaan seuransa peräsimeen oltiin hankittu pellen maineessa oleva kokematon harjatukka, jonka ainoa meriitti liigatasolta on FC KooTeePee:n tiputtaminen liigasta 2008. Lisäksi Kautonen on historiansa aikana kahteen otteeseen haukkunut julkisuudessa FC Lahden kannattajat, joten ymmärrettävästi kannattajat eivät olleet tästä päätöksestä mielissään. Itse henkilökohtaisesti olisin nähnyt vaikka Ville Prihan parempana vaihtoehtona, sillä kaverilla on kuitenkin kokemusta kahdesta sarjanoususta aikoinaan JJK:n peräsimessä.
Summa summarum, ensi kesä on loppujen lopuksi mielenkiintoisen erilainen kesä lahtelaisessa jalkapalloilussa. FC Lahti pelaa mielenkiintoisia Ykkösen matseja ja Kakkosessa pelaava City Stars teki loistavan päätöksen vaihtaessaan nimensä takaisin perinteikkääseen Kuusysiin. FC Lahden kannattajat odottavat kauhulla mitä Kautonen saa aikaan FC Lahden peräsimessä ja jalkapallokulttuuria rakastavat tulevat merkkaamaan FC Lahden ja Helsingin IFK:n ensi kesän matsit suurella punakynällä kalentereihinsa. Niistä matseista ei yksinkertaisesti voi olla poissa.
8.10.10
Jari Litmanen - Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija
Ikinä en ole varmaankaan hävennyt tätä Suomen kansaa niin paljon kuin tämän viikon keskiviikkona. Iltasanomien nettisivuilla uutisoitiin Litti-dokumenttielokuva ja sen yhteyteen oli laitettu kysely, jossa kysyttiin "Onko Litmanen elokuvan arvoinen?" Itse äänestin tietenkin "Ehdottomasti"-kohtaa, onhan kyseessä poikkeuksellinen pelaaja ja odotinkin Jarin saavan äänivyöryn tässä äänestyksessä.
Ei saanut.
Kun avasin tulokset, olivat ne järkyttäviä. 49 prosenttia ihmisistä oli ollut samaa mieltä kanssani, kun taas 51 prosenttia kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että Jari Olavi Litmanen, Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija EI OLISI ELOKUVAN ARVOINEN!
Tuo kysely paljasti karulla tavalla, kuinka aliarvostettu Litti Suomessa on. Täällä ei tulla ikinä ymmärtämään kuinka suuresta ja ainutlaatuisesta pelaajasta on ollut kyse. Mies oli vuosina 1994-1996 maailman paras jalkapalloilija, lajissa joka on maailman suurin ja suosituin. Hän oli Ajaxin 90-luvun dynastian tärkein palanen ja valtasi sen kanssa koko maailman.
Jos Jari olisi syntynyt esimerkiksi Brasiliaan, olisi hänen suuri unelmansa arvokisoissa pelaamisessa toteutunut. Hän olisi todennäköisesti maailmanmestari. Kylmästi ajateltuna Jarille ei ollut lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta onko Jari ikinä valittanut vaikka maajoukkue on aina ollut täynnä pelkkiä hovinarreja itse Kuninkaaseen verrattuna? Ei. Mies on uhrannut oman seurajoukkueuransa maajoukkueen eteen. Moni muu pelaaja olisi yrittänyt nyhtää viimeisinä pelivuosina vielä kunnon eläkerahat, mutta Jari ei. Hän jossain vaiheessa käytännöllisesti katsoen lopetti seurajoukkueuransa, jotta pystyi keskittymään Suomen paidassa pelaamiseen. Ilmaiseksi. Jarille Suomi ja Suomen Maajoukkue on merkinnyt enemmän kuin Ajax tai mikään muu seurajoukkue.
Litmasen värikäs loukkaantumishistoria on saanut irvileuat 2000-luvulla naureskelemaan vanhalle ja aina loukkaantuneena olevalle Litille. "Mitä se kertoo Suomen jalkapallosta, että sen paras pelaaja on raihnainen vanhus?" Vai voitaisiinko kysyä, että mitä se kertoo pelaajasta, että hän pystyy edelleen, melkein 40-vuotiaana, dominoimaan otteluita maailman parhaimpia maajoukkueita vastaan?
Niinpä niin.
Kun Jari Litmanen joskus lopettaa uskomattoman pelaajauransa, niin minä ainakin nousen seisomaan, riisun hattuni ja pidän hiljaisen hetken. Todennäköisesti kyynel vierii kasvoillani.
Katsokaa tämä video ja miettikää kysymystä: Onko Jari Litmanen elokuvan arvoinen?
http://www.youtube.com/watch?v=dCF_kyqVSSs&feature=related
Ei saanut.
Kun avasin tulokset, olivat ne järkyttäviä. 49 prosenttia ihmisistä oli ollut samaa mieltä kanssani, kun taas 51 prosenttia kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että Jari Olavi Litmanen, Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija EI OLISI ELOKUVAN ARVOINEN!
Tuo kysely paljasti karulla tavalla, kuinka aliarvostettu Litti Suomessa on. Täällä ei tulla ikinä ymmärtämään kuinka suuresta ja ainutlaatuisesta pelaajasta on ollut kyse. Mies oli vuosina 1994-1996 maailman paras jalkapalloilija, lajissa joka on maailman suurin ja suosituin. Hän oli Ajaxin 90-luvun dynastian tärkein palanen ja valtasi sen kanssa koko maailman.
Jos Jari olisi syntynyt esimerkiksi Brasiliaan, olisi hänen suuri unelmansa arvokisoissa pelaamisessa toteutunut. Hän olisi todennäköisesti maailmanmestari. Kylmästi ajateltuna Jarille ei ollut lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta onko Jari ikinä valittanut vaikka maajoukkue on aina ollut täynnä pelkkiä hovinarreja itse Kuninkaaseen verrattuna? Ei. Mies on uhrannut oman seurajoukkueuransa maajoukkueen eteen. Moni muu pelaaja olisi yrittänyt nyhtää viimeisinä pelivuosina vielä kunnon eläkerahat, mutta Jari ei. Hän jossain vaiheessa käytännöllisesti katsoen lopetti seurajoukkueuransa, jotta pystyi keskittymään Suomen paidassa pelaamiseen. Ilmaiseksi. Jarille Suomi ja Suomen Maajoukkue on merkinnyt enemmän kuin Ajax tai mikään muu seurajoukkue.
Litmasen värikäs loukkaantumishistoria on saanut irvileuat 2000-luvulla naureskelemaan vanhalle ja aina loukkaantuneena olevalle Litille. "Mitä se kertoo Suomen jalkapallosta, että sen paras pelaaja on raihnainen vanhus?" Vai voitaisiinko kysyä, että mitä se kertoo pelaajasta, että hän pystyy edelleen, melkein 40-vuotiaana, dominoimaan otteluita maailman parhaimpia maajoukkueita vastaan?
Niinpä niin.
Kun Jari Litmanen joskus lopettaa uskomattoman pelaajauransa, niin minä ainakin nousen seisomaan, riisun hattuni ja pidän hiljaisen hetken. Todennäköisesti kyynel vierii kasvoillani.
Katsokaa tämä video ja miettikää kysymystä: Onko Jari Litmanen elokuvan arvoinen?
http://www.youtube.com/watch?v=dCF_kyqVSSs&feature=related
13.9.10
Pesäpallo, suomalaisen urheilun syöpä vai jalokivi?
Eilisilta tullaan muistamaan Vimpelissä vielä pitkään. Paikalla oli melkein 5000 ihmistä, kun samaan aikaan koko Vimpelin kylässä asukkaita asuu vain 3000 ihmistä! Koulut oli suljettu, virastot oli suljettu. Koko kylä oli pysähtynyt. Ihmisiä lipui legendaariselle pesäpallopyhätölle, Saarikentälle, jo aamutuimaan.
Harvoin on varmaan pesäpallokentillä koettu sellaista desibelimäärää, joka eilen kuultiin toisella jaksolla, kun kotijoukkueen lyöjätykin Jere Dahlströmin vastustamaton sivallus kakkosjatkeelle painui Savojokeen. Pajatso tyhjeni ja Vimpeli karkasi tavoittamattomaan 6-0 johtoon ja voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 45 vuoden tauon jälkeen.
Vaikka urheiluromantikot rakastavat tarinaa Vimpelin kylästä, Saarikentästä, Savojoesta ja kaikesta muusta legendasta mitä Vimpeliin ja paikkakunnan pesäpalloon liittyy, on finaalien suurin voittaja joku muu.
Pesäpallo.
En yksinkertaisesti keksi parempaa mainosta lajille kuin nämä finaalit. Sarjan kaksi parasta joukkuetta, todella tiukat marginaalit, pelirohkeita pelaajia, taidokkaita suorituksia, kuumia tunteita ja intohimoa.
Valitettavan monessa lajissa panosten suuretessa pelaajat ja valmentajat pelaavat varman päälle. Tehdään perusasioita, luotetaan omaan systeemiin, vältetään virheitä. Etukäteen näin olisi voinut kuvitella näissäkin finaaleissa tapahtuvan. Mitä vielä! Siellä mies toisensa perään kävi lyömässä niin haitarinäppiä, tahallisia huteja, pystärivarsia sun muita pesäpallon hienouksia. Kaukana oli varmistelu ja perussuorituksiin luottaminen. Haluttiin voittaa vastustaja tekemällä asioita paremmin kuin vastustaja eikä luotettu vain sen virheisiin.
Pesäpallo on rajoittunut laji, mutta juuri sen rajoitteneisuus tekee siitä niin hienon. Sen pelaajat eivät ikinä pääse pelaamaan Suomen paidassa MM-kisoissa, eivät pysty siirtymään Euroopan ammattilaissarjoihin eikä Suomessa nähdä ulkomaalaisvahvistuksia. Suomalaisen urheilun syöpä, joka vie lahjakkaat urheilijat lajeista, joissa he voisivat saavuttaa kansainvälistä menestystä. Mutta näiden asioiden puuttumisen ansiosta pesäpallon ympärillä on tietynlainen rentous. Ei paineita maajoukkueen arvokisamenestyksestä eikä tulevista vastuunkantajista. Voidaan vain nauttia kotimaisesta huippupesäpallosta.
Pesäpallo on myös lajina sellainen, että kotiyleisön ja pelaajien verbaalinen sodankäynti on isossa roolissa ja sitä on mielenkiintoista seurata kun kaikki huudot kuuluvat katsojille. Niin oli sunnuntainakin. Henkistä sodankäyntiä ja provosoimista parhaimmillaan. Siellä tuuletettiin surutta kohti vastustajaa, kuittailtiin vastustajille ja joissain tilanteissa jopa melkein nöyryytettiin sitä. Antti Kuusisto ja Mika-Matti Ojala olivat pariin kertaan melkein pystypainissa ja Sami Joukainenkin kävi pariin otteeseen avautumassa tuomari Antti Aineelle. Tälläistä intohimoa ja pelirohkeutta kaivattaisiin lisää niin lajiin kuin lajiin.
On se vaan yksinkertaisesti järjettömän hieno peli!
Harvoin on varmaan pesäpallokentillä koettu sellaista desibelimäärää, joka eilen kuultiin toisella jaksolla, kun kotijoukkueen lyöjätykin Jere Dahlströmin vastustamaton sivallus kakkosjatkeelle painui Savojokeen. Pajatso tyhjeni ja Vimpeli karkasi tavoittamattomaan 6-0 johtoon ja voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 45 vuoden tauon jälkeen.
Vaikka urheiluromantikot rakastavat tarinaa Vimpelin kylästä, Saarikentästä, Savojoesta ja kaikesta muusta legendasta mitä Vimpeliin ja paikkakunnan pesäpalloon liittyy, on finaalien suurin voittaja joku muu.
Pesäpallo.
En yksinkertaisesti keksi parempaa mainosta lajille kuin nämä finaalit. Sarjan kaksi parasta joukkuetta, todella tiukat marginaalit, pelirohkeita pelaajia, taidokkaita suorituksia, kuumia tunteita ja intohimoa.
Valitettavan monessa lajissa panosten suuretessa pelaajat ja valmentajat pelaavat varman päälle. Tehdään perusasioita, luotetaan omaan systeemiin, vältetään virheitä. Etukäteen näin olisi voinut kuvitella näissäkin finaaleissa tapahtuvan. Mitä vielä! Siellä mies toisensa perään kävi lyömässä niin haitarinäppiä, tahallisia huteja, pystärivarsia sun muita pesäpallon hienouksia. Kaukana oli varmistelu ja perussuorituksiin luottaminen. Haluttiin voittaa vastustaja tekemällä asioita paremmin kuin vastustaja eikä luotettu vain sen virheisiin.
Pesäpallo on rajoittunut laji, mutta juuri sen rajoitteneisuus tekee siitä niin hienon. Sen pelaajat eivät ikinä pääse pelaamaan Suomen paidassa MM-kisoissa, eivät pysty siirtymään Euroopan ammattilaissarjoihin eikä Suomessa nähdä ulkomaalaisvahvistuksia. Suomalaisen urheilun syöpä, joka vie lahjakkaat urheilijat lajeista, joissa he voisivat saavuttaa kansainvälistä menestystä. Mutta näiden asioiden puuttumisen ansiosta pesäpallon ympärillä on tietynlainen rentous. Ei paineita maajoukkueen arvokisamenestyksestä eikä tulevista vastuunkantajista. Voidaan vain nauttia kotimaisesta huippupesäpallosta.
Pesäpallo on myös lajina sellainen, että kotiyleisön ja pelaajien verbaalinen sodankäynti on isossa roolissa ja sitä on mielenkiintoista seurata kun kaikki huudot kuuluvat katsojille. Niin oli sunnuntainakin. Henkistä sodankäyntiä ja provosoimista parhaimmillaan. Siellä tuuletettiin surutta kohti vastustajaa, kuittailtiin vastustajille ja joissain tilanteissa jopa melkein nöyryytettiin sitä. Antti Kuusisto ja Mika-Matti Ojala olivat pariin kertaan melkein pystypainissa ja Sami Joukainenkin kävi pariin otteeseen avautumassa tuomari Antti Aineelle. Tälläistä intohimoa ja pelirohkeutta kaivattaisiin lisää niin lajiin kuin lajiin.
On se vaan yksinkertaisesti järjettömän hieno peli!
3.6.10
Derby - elämää suurempi ottelu.
Jalkapallon paikalliskamppailut, Derbyt, ovat yksi parhaista asioista koko lajissa. Niiden kohdalla puhutaan paljon suuremmista asioista kuin pelkästään kolmesta sarjapisteestä. Niiden voittaja on kaupungin tai alueen Herra. Se voi olla myös joukkueen edustaman uskonnon tai poliittisen suuntaumuksen voitto. Kaupungin herruus herättää mielipiteitä kaikkialla. Kahviloissa, kaupoissa, kodeissa, sairaaloissa jopa vankiloissa. Jokainen kaupunkilainen on valinnut puolensa. Joukkueet nokittelevat toisiaan kaikissa mahdollisissa asioissa. Näkyvyydestä lehtien palstoilla, yleisömäärästä, sponsoreiden suosiosta, kaupungin junioreista.
Kaikesta.
Sitten olemassa myös kokonaisten kylien ja kaupungien välisiä hegemoniakamppailuja. Tärkeintä sarjassa on, että juuri se ikuinen kilpakumppani voitetaan. Se herättää suurimmat intohimot ja adrenaliinin.
Koin tänään Etelä-Savon alueen paikalliskamppailun. Mäntyharjun Jäntevä matkusti viereiseen pitäjään Pertunmaalle kamppailemaan alueen herruudesta. Vaikka kyseessä on "vain" kutosdivari, herättävät nämäkin pelit ainakin pelaajien tunteet ja taisteluhalun.
Tätä kamppailua ei vain saa hävitä.
Itse kentälläkin sitä koki sen jännityksen ja adrenaliinin. Kaikki tilanteet pelattiin loppuun. Jokainen hikipisara vuodatettiin, jokainen teki kaikkensa että vastustaja voitetaan. Tilanteiden jälkeen annettiin pieni tönäisy tai kommentti
perään, yritettiin ärsyttää jotta vastustaja hermostuisi.
Provosointi, ah mikä ihana asia.
Vaikka välillä kentällä tunteet olivat kuumia, pelin jälkeen käteltiin reilusti vastustaja. Kiitos, kiitti, hyvä peli..
Olimme taas päässyt kokemaan paikalliskamppailun tunnelman. Siitä jokainen oli iloinen.
Niin, itse ollu päättyi ansaitusti 1-1. Seuraavaa kertaa odotellessa.
Kaikesta.
Sitten olemassa myös kokonaisten kylien ja kaupungien välisiä hegemoniakamppailuja. Tärkeintä sarjassa on, että juuri se ikuinen kilpakumppani voitetaan. Se herättää suurimmat intohimot ja adrenaliinin.
Koin tänään Etelä-Savon alueen paikalliskamppailun. Mäntyharjun Jäntevä matkusti viereiseen pitäjään Pertunmaalle kamppailemaan alueen herruudesta. Vaikka kyseessä on "vain" kutosdivari, herättävät nämäkin pelit ainakin pelaajien tunteet ja taisteluhalun.
Tätä kamppailua ei vain saa hävitä.
Itse kentälläkin sitä koki sen jännityksen ja adrenaliinin. Kaikki tilanteet pelattiin loppuun. Jokainen hikipisara vuodatettiin, jokainen teki kaikkensa että vastustaja voitetaan. Tilanteiden jälkeen annettiin pieni tönäisy tai kommentti
perään, yritettiin ärsyttää jotta vastustaja hermostuisi.
Provosointi, ah mikä ihana asia.
Vaikka välillä kentällä tunteet olivat kuumia, pelin jälkeen käteltiin reilusti vastustaja. Kiitos, kiitti, hyvä peli..
Olimme taas päässyt kokemaan paikalliskamppailun tunnelman. Siitä jokainen oli iloinen.
Niin, itse ollu päättyi ansaitusti 1-1. Seuraavaa kertaa odotellessa.
28.5.10
Roland Garros - kiljuvia naisia ja charmantti herrasmies.
Tenniskauden toinen Grand Slam osakilpailu pelataan taas perinteisesti toukokuussa Ranskassa. Yleisesti ottaen Ranskan Avoimia pidetään näistä neljästä osakilpailuista kaikkein vaikeimpana voittaa, onhan sen valloittamisessa epäonnistuneet mm. sellaiset nimet kuin Pete Sampras, Boris Becker, Jimmy Connors ja John McEnroe. Eurosport tarjoaa joka päivä vähintääm kuusi tuntia tennistä, suorana. Se on antanut tälläiselle sunnuntaipelaajallekin tilaisuuden nähdä Rogerin hivelevän kaunista yhden käden rystyä sekä Rafael Nadalin tappajan asennetta. Jarkko Nieminen ei pitkään ruuduissa näkynyt, kun mies tippui heti ensimmäisellä kierroksella turnauksessa kuudenneksi sijoitetulle Yhdysvaltain Andy Roddickille.
Tänään Federer eteni neljännelle kierrokselle eli kuudentoista parhaan joukkoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa taas vaikuttamaan siltä, että finaalissa näemme vähemmän yllättäen kaksikon Nadal-Federer. Aikaisemmin ottaen Federerin täydellisyys
tennispelaajana on lähinnä ärsyttänyt, mutta tänään aloin jossain määrin jopa arvostamaan. Oli tilanne kuinka tiukka tahansa, pitää Federer pokkansa. Vaikka vastustaja kuinka painosti, tilanne raukesi yleensä johonkin Rogerin unelmalyöntiin.
Tekniikka on jotain niin silmiä hivelevän kaunista. Kaikki liikkeet ovat harkittuja, osuma palloon aina puhdas. Mies on todella urheilullinen eikä miehen pelaamisesta löydy heikkoa mihin vastustaja voisi iskeä.
Kun tuo Federerin peli loppui, siirtyi kuva naisten peliin. Ei mitään tietoa ketkä siellä pelasivat, mutta vaikka en peliä seurannutkaan, ei siltä päässyt rauhaan. Korvia särkevät kiljumiset ja ähkimiset veivät ylivoimallaan mielenkiinnon itse pelistä. Minkä ihmeen takia siinä pitää ähkäistä todella kova äänisesti perään? Miksi miehet eivät kilju tai puhise? Ei siinä muuten mitään, mutta valitettavasti juuri tuo asia saa minut karsastamaan naistennistä. Koko seuraaminen on seuraavan parkaisun seuraamista ja odottamista. Itse peliin ei voi juuri keskittyä.
Valitettavasti.
Tänään Federer eteni neljännelle kierrokselle eli kuudentoista parhaan joukkoon. Pikkuhiljaa tämä alkaa taas vaikuttamaan siltä, että finaalissa näemme vähemmän yllättäen kaksikon Nadal-Federer. Aikaisemmin ottaen Federerin täydellisyys
tennispelaajana on lähinnä ärsyttänyt, mutta tänään aloin jossain määrin jopa arvostamaan. Oli tilanne kuinka tiukka tahansa, pitää Federer pokkansa. Vaikka vastustaja kuinka painosti, tilanne raukesi yleensä johonkin Rogerin unelmalyöntiin.
Tekniikka on jotain niin silmiä hivelevän kaunista. Kaikki liikkeet ovat harkittuja, osuma palloon aina puhdas. Mies on todella urheilullinen eikä miehen pelaamisesta löydy heikkoa mihin vastustaja voisi iskeä.
Kun tuo Federerin peli loppui, siirtyi kuva naisten peliin. Ei mitään tietoa ketkä siellä pelasivat, mutta vaikka en peliä seurannutkaan, ei siltä päässyt rauhaan. Korvia särkevät kiljumiset ja ähkimiset veivät ylivoimallaan mielenkiinnon itse pelistä. Minkä ihmeen takia siinä pitää ähkäistä todella kova äänisesti perään? Miksi miehet eivät kilju tai puhise? Ei siinä muuten mitään, mutta valitettavasti juuri tuo asia saa minut karsastamaan naistennistä. Koko seuraaminen on seuraavan parkaisun seuraamista ja odottamista. Itse peliin ei voi juuri keskittyä.
Valitettavasti.
17.5.10
Turun Derby ja Timo Furuholmin tunteenpalo.
Teimme muutaman kaverin kanssa pienen kesämatkailun jalkapallon perässä ja lähdimme nauttimaan kuningaspelistä ja Suomen kesästä aurinkoiseen Turkuun viime viikonloppuna. Paluumatkalla ohjelmassa oli Mikkelin Palloilijoiden vieraspeli FC Hämeenlinnaa vastaan. Odotukset lauantai-illan TPS-Inter peliin olivat kovat, olihan meistä jokainen nähnyt upeita kuvia edelliskesältä, kun derbyssä oli yli 9000 katsojaa.
Saimme mitä olimme tulleet Turkuun asti katsomaan ja aistimaan. Koko pelin ajan tunnelma oli upea, eikä itse ottelussakaan ollut valittamista. Jonatan Johansson teki kaksi maalia mustavalkoisille, mutta lopulta heidän oli tyytyminen vain yhteen pisteeseen, kun sinimustien Mika Ojala tasoitti pelin komealla vapaapotkumaalillaan. Pelillisesti TPS:llä oli koko peli jo hallussaan, kunnes se päästi Interin mukaan. Lopulta TPS oli jopa onnekas saadessaan sen yhden pisteen mukaan.
Ennen ottelua matkustimme turisteille tyypilliseen tapaan taksilla hotellilta Veritakselle ja näimme Interin- ja TPS-kannattajien marssit. Ne näyttivät suuntautuvan samaan suuntaan ja pieni aavistus oli että jotain tapahtuu ja näin saimme myös ottelun jälkeen netistä lukea. Itse ottelussa TPS-fanit ripustivat suuren maailman tyyliin sotasaaliina saamiaan Inter-kannattajien bannereita väärinpäin näytille. Järkkärit provosoituivat tästä silminnähden ja rupesivat repimään näitä pois. Viimeinen silaus oli idioottimaiset yksittäisten henkilöiden poistamisyritykset keskeltä 300-päistä kannattajaryhmää. Tietäähän sen, että kaveria puolustetaan ja pientä painiakin oli havaittavissa. Mitään sen kummallisempaa ei lopulta tapahtunut, vaikka puistossa oli ennen peliä ollut pienet hulinat. Kuulemma TPS-wannabehulit olivat riehuneet, mutta mistä näistä taas tietää. Ketkö myllyttivät ja keitä, oliko tapaaminen puistossa jo ennalta sovittu vai oliko jompikumpi porukka hyökännyt toisen ryhmän kimppuun ilman mitään myllykutsuja?
Derbyt tarvitsevat myös Timo Furuholmin kaltaisia pelaajia. Timo, tuo TPS-fanien inhokki numero yksi sai pilkkahuutoja jo lähtiessään lämmmittelemään toisella jaksolla tepsin fanikatsomon eteen, mutta meno vasta yltyi kun Ojalan vapaapotkun maalin jälkeen Furuholm juhli maalia näyttävästi kannatajaryhmän edessä ja lähetteli lentosuukkoja heille.
Hieno mies.
Saimme mitä olimme tulleet Turkuun asti katsomaan ja aistimaan. Koko pelin ajan tunnelma oli upea, eikä itse ottelussakaan ollut valittamista. Jonatan Johansson teki kaksi maalia mustavalkoisille, mutta lopulta heidän oli tyytyminen vain yhteen pisteeseen, kun sinimustien Mika Ojala tasoitti pelin komealla vapaapotkumaalillaan. Pelillisesti TPS:llä oli koko peli jo hallussaan, kunnes se päästi Interin mukaan. Lopulta TPS oli jopa onnekas saadessaan sen yhden pisteen mukaan.
Ennen ottelua matkustimme turisteille tyypilliseen tapaan taksilla hotellilta Veritakselle ja näimme Interin- ja TPS-kannattajien marssit. Ne näyttivät suuntautuvan samaan suuntaan ja pieni aavistus oli että jotain tapahtuu ja näin saimme myös ottelun jälkeen netistä lukea. Itse ottelussa TPS-fanit ripustivat suuren maailman tyyliin sotasaaliina saamiaan Inter-kannattajien bannereita väärinpäin näytille. Järkkärit provosoituivat tästä silminnähden ja rupesivat repimään näitä pois. Viimeinen silaus oli idioottimaiset yksittäisten henkilöiden poistamisyritykset keskeltä 300-päistä kannattajaryhmää. Tietäähän sen, että kaveria puolustetaan ja pientä painiakin oli havaittavissa. Mitään sen kummallisempaa ei lopulta tapahtunut, vaikka puistossa oli ennen peliä ollut pienet hulinat. Kuulemma TPS-wannabehulit olivat riehuneet, mutta mistä näistä taas tietää. Ketkö myllyttivät ja keitä, oliko tapaaminen puistossa jo ennalta sovittu vai oliko jompikumpi porukka hyökännyt toisen ryhmän kimppuun ilman mitään myllykutsuja?
Derbyt tarvitsevat myös Timo Furuholmin kaltaisia pelaajia. Timo, tuo TPS-fanien inhokki numero yksi sai pilkkahuutoja jo lähtiessään lämmmittelemään toisella jaksolla tepsin fanikatsomon eteen, mutta meno vasta yltyi kun Ojalan vapaapotkun maalin jälkeen Furuholm juhli maalia näyttävästi kannatajaryhmän edessä ja lähetteli lentosuukkoja heille.
Hieno mies.
26.4.10
Suomalainen jalkapallokannattajakulttuuri
Olen ollut ylpeä saadessani todistaa lähietäisyydeltä suomalaisen jalkapallon kannattajakulttuurin nousua. Tällä hetkellä sen lippulaiva on Suomen Maajoukkueen Kannattajat, eli SMJK. 2002 perustettu ryhmä on etenkin viimeisten kolmen vuoden aikana kokenut massiivisen kasvun ja Suomen jalkapallomaajoukkueen peleissä kerta toisensa jälkeen kannattajat kokoontuvat Olympiastadionin pohjoiskaarteeseen. Samaan aikaan tuntuu uusia kannattajaryhmiä nousevan seurajoukkuetasolla kuin niitä kuuluisia sieniä sateella. Veikkausliigassa jokaisella joukkuella on organisoitu kannattajaryhmä ja noin puolella ykkösen joukkueista. Ero tuonne jääkiekon puolelle syntyy selvästi jo kakkosdivarin puolelle mentäessä. Sieltäkin kannattajaporukoita löytyy ja hyviä, ellei erinomaisiakin kuten SJK:n kannattajat, Klopit sekä HIFK:n Stadin Kingit.
Se suurin ero mikä näillä kannattajaryhmillä on tuonne jääkiekon puolelle, yhtään jääkääkkää väheksymättä sillä on sielläkin poikkeuksia, on näiden ryhmien kannattamisen taso. On nuoria miehiä, jotka pystyvät laulamaan. On monipuolisia chantteja joissa on hienot lyriikat. Niillä paikkakunnilla, joissa minä ole jääkoronaa käynyt katsomassa suurin osa lauluista ja koko kannatuksesta on joko perus klap-klappia tai sitten jotain helkkarin rummunpärinää.
Vappusunnuntaina Mikkeliin saapuu vieraita Porista, kun Popa ja Siniveriset tulevat kamppailemaan jalkapallon ykkösen pisteistä. Nyt on taas hieno tilaisuus nähdä samaan aikaan katsomossa kaksi kannattajaryhmää, kun Sininen Osasto ja Siniveriset yrittävät laulaa toisiaana suohon ja kannnustaa omaa joukkuettaan pistejahdissa. On mahdollisuus kokea oikeita tunteita. Nähdä aitoja pelaajia. Haistaa oikean nurmen tuoksua. Tätä samana sunnuntai-iltapäivänä pelattava Chelsea - Liverpool ei tule tarjoamaan.
http://www.youtube.com/watch?v=m_V_g4BfCMU
Se suurin ero mikä näillä kannattajaryhmillä on tuonne jääkiekon puolelle, yhtään jääkääkkää väheksymättä sillä on sielläkin poikkeuksia, on näiden ryhmien kannattamisen taso. On nuoria miehiä, jotka pystyvät laulamaan. On monipuolisia chantteja joissa on hienot lyriikat. Niillä paikkakunnilla, joissa minä ole jääkoronaa käynyt katsomassa suurin osa lauluista ja koko kannatuksesta on joko perus klap-klappia tai sitten jotain helkkarin rummunpärinää.
Vappusunnuntaina Mikkeliin saapuu vieraita Porista, kun Popa ja Siniveriset tulevat kamppailemaan jalkapallon ykkösen pisteistä. Nyt on taas hieno tilaisuus nähdä samaan aikaan katsomossa kaksi kannattajaryhmää, kun Sininen Osasto ja Siniveriset yrittävät laulaa toisiaana suohon ja kannnustaa omaa joukkuettaan pistejahdissa. On mahdollisuus kokea oikeita tunteita. Nähdä aitoja pelaajia. Haistaa oikean nurmen tuoksua. Tätä samana sunnuntai-iltapäivänä pelattava Chelsea - Liverpool ei tule tarjoamaan.
http://www.youtube.com/watch?v=m_V_g4BfCMU
7.4.10
Lionel Messi - Maailman Paras
Kuka myöntää, ettei ajatellut näin kun tämä nuori argentiinalainen tekaisi hattutempun Mestareiden liigassa Arsenalia vastaan ja kruunasi iltansa ottelun lopussa tekemällä illan neljäntensä? Tämän hetken ylivoimaisesti paras jalkapalloija. Hän on tällä hetkellä sellaisessa vireessä, että miestä ei yksinkertaisesti voi pysäyttää. Tuntui jopa jossain välissä siltä, että aina kun Messi pelasi tosissaan, oli Arsenal joka kerta pulassa. Samanlaista dominointia nähdään ehkä kortteliliigoissa, mutta Messi tekee niin maailman parhaimmiston kanssa.
Mikä sitten tekee tuosta nuoresta miehestä niin erinomaisen jalkapalloilijan? Aloitetaanpa listaus. Nopeus yhdistettynä huikeaan pallokontrolliin. Mypan Tosaint Ricketts juoksee varmasti nopeammin sata metriä, mutta kun heille heitetään Select mukaan jalkoihin, ei voittajasta ole epäselvyyttä. Lisätään tähän erinomaiset rytminvaihdokset. Täydestä vauhdista vauhti nollaan. Sitten taas räjähtävästi uudestaan liikkeelle ja yhtäkkiä ollaan taas täydessä vauhdissa. Lisätään erinomainen vasemman jalan laukaus, joka lähtee painavasti vaikeastakin asennosta. Kuulostaa jo aika mahtavalta pelaajalta?
Ja sitten jatkuu. Lisätään vielä erinomainen viimeistelytaito. Vasemmalla jalalla, oikealla, päällä, kärkkärillä, chipillä. Ja kyky nähdä peliä. Turhaan ei Messi johda koko La Ligan maalipörssin lisäksi myös syöttöpörssiä. Kun vielä muistetaan, että miehen pääkoppa kestää valtavat paineet, on paketti valmis.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä en ainakaan keksi yhtään ominaisuutta, joilla Messistä voitaisiin tehdä parempi. Tässä välissä heitetään se ikuisuuskysymys eli pääpeli. Ei tee klosemaiseen tahtiin maalejä päällä, mutta kaveri on 170-senttiä ja silti kohtalainen pääpelaaja. Vai kuka muistaa 2009 Mestareiden Liigan finaalin?
Kaiken tämän messimanian keskellä meinaa melkein unohtua miehen ikä. 22-vuotta! Jos mies pystyy jatkamaan tällä tasollaan, ehkä jopa vielä kehittymään, legenda on valmis. Mutta kuten Messi itsekin on todennut, legendan täytyy voittaa maailmanmestaruus. Se on totta, MM-kisoissa tehdään todelliset suurpelaajat. Tätä saavutusta Leolla ei ole.
Antaa ajan näyttää.
Mikä sitten tekee tuosta nuoresta miehestä niin erinomaisen jalkapalloilijan? Aloitetaanpa listaus. Nopeus yhdistettynä huikeaan pallokontrolliin. Mypan Tosaint Ricketts juoksee varmasti nopeammin sata metriä, mutta kun heille heitetään Select mukaan jalkoihin, ei voittajasta ole epäselvyyttä. Lisätään tähän erinomaiset rytminvaihdokset. Täydestä vauhdista vauhti nollaan. Sitten taas räjähtävästi uudestaan liikkeelle ja yhtäkkiä ollaan taas täydessä vauhdissa. Lisätään erinomainen vasemman jalan laukaus, joka lähtee painavasti vaikeastakin asennosta. Kuulostaa jo aika mahtavalta pelaajalta?
Ja sitten jatkuu. Lisätään vielä erinomainen viimeistelytaito. Vasemmalla jalalla, oikealla, päällä, kärkkärillä, chipillä. Ja kyky nähdä peliä. Turhaan ei Messi johda koko La Ligan maalipörssin lisäksi myös syöttöpörssiä. Kun vielä muistetaan, että miehen pääkoppa kestää valtavat paineet, on paketti valmis.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minä en ainakaan keksi yhtään ominaisuutta, joilla Messistä voitaisiin tehdä parempi. Tässä välissä heitetään se ikuisuuskysymys eli pääpeli. Ei tee klosemaiseen tahtiin maalejä päällä, mutta kaveri on 170-senttiä ja silti kohtalainen pääpelaaja. Vai kuka muistaa 2009 Mestareiden Liigan finaalin?
Kaiken tämän messimanian keskellä meinaa melkein unohtua miehen ikä. 22-vuotta! Jos mies pystyy jatkamaan tällä tasollaan, ehkä jopa vielä kehittymään, legenda on valmis. Mutta kuten Messi itsekin on todennut, legendan täytyy voittaa maailmanmestaruus. Se on totta, MM-kisoissa tehdään todelliset suurpelaajat. Tätä saavutusta Leolla ei ole.
Antaa ajan näyttää.
30.3.10
Penkkiurheilija televisiokanavien viidakossa
Suomalainen urheilutelevisiointi on ottanut viime aikoina isoja harppauksia ja muuttunut koko ajan nykyaikaisemmaksi. Kaukana ovat ne ajat, kun TV2 lähetti pelejä Englannista ja sunnuntaisin tuli MTV3:lta jo legendaariseksikin muodostunut Hockey Night. Nykyisessä urheilukanavien verkossa on kuluttajan vaikea seurata monipuolisesti urheilua joutumatta maksamaan sen katsomisesta. Urheiluohjelmat ovat formulan vanavedessä siirtyneet koko ajan enemmän maksutv:n puolelle eikä nykyisin peruskanavista ole tyydyttämään penkkiurheilijoiden urheilun nälkää. Jos olet harkinnut jonkun maksutv:n hommaamista, mieti tarkkaan mitä haluat nähdä. NHL, Valioliiga, Veikkausliiga, SM-Liiga vai Formulat? Mites NFL tai aina niin kiihkeä La Liga?
Itse lähdin puntaroimaan asiaa perinteisesti asettamalla mielenkiinnonkohteeni paremmuusjärjestykseen:
1. Veikkausliiga
- UrhoTV. Kuningaspelin kotomainen liiga. Luvassa on kaikkien aikojen kausi, kun etenkin paluumuuttajia on virrannut ja joukkueista alkaa löytyä jo supertähti-statuksen omaavia kavereita. On Johannsonia, Litmasta, Eremenkoa.. Haluan ehdottomasti nähdä Veikkausliigaa.
2. NHL
- NelonenSportPro. Siellä pelattu jääkiekko on meikäläisen silmään kaikista viihdyttävintä. On taklauksia, tempoa, tappeluita ja supertähtiä. Valitettavan harva kotimainen joukkue pystyy tarjoamaan samaa.
3. La Liga
- Canal+. Todella viihdyttäviä pelejä illasta toiseen. Aikoinaan entisen Urheilukanavan kautta tullut tutuksi.
Siinä kolme pääpointtiani, kun aloin valitsemaan maksutv:tä. Seuraava määräävä tekijä oli asunko antenni vai kaapelitaloudessa. Näin ollen antenniTV asukkaana, jos halusin saada UrhoTV:n näkymään, piti minun hommata se osaksi PlusTV-pakettia. Sain samaan pakettiin myös NelonenSportPron ja kyseisen kanavan lähettämän NHL:llän, joten kaksi ensimmäistä oli täytetty. Valitettavasti Canal+ jäi hankkimatta. Kuukausimaksu olisi tullut kaksinkertaistumaan, enkä kokenut saavani tarpeeksia hyötyä maksamaani rahaan nähden.
Eli tällä hetkellä urheilutarjontani TV:stä on seuraava:
Yle:
Mestareiden Liiga, suuret urheilutapahtumat, pohjoismaisten hiihtolajien MC.
MTV3 ja MTV3 Max:
Alppihiihto, mäkihyppy, Formula 1, jääkiekon Euro Hockey Tour.
Nelonen, Nelonen Sport ja Nelonen SportPro:
NHL, NFL, Jääkiekon kuukaudenpelit, Salibandyn SM-liiga, Mestareiden Liiga, Englannin FA-Cup, jalkapallon maaotteluita, Koripallon Euroliiga, Tenniksen Master-turnaukset, Ranskan Jalkapalloliiga, MotoGP.
UrhoTV:
Jääkiekon SM-liiga ja Veikkausliiga.
Eurosport:
Pohjoismaisten hiihtolajien MC, jalkapallon maaotteluita + sälää.
Olen tyytyväinen.
Itse lähdin puntaroimaan asiaa perinteisesti asettamalla mielenkiinnonkohteeni paremmuusjärjestykseen:
1. Veikkausliiga
- UrhoTV. Kuningaspelin kotomainen liiga. Luvassa on kaikkien aikojen kausi, kun etenkin paluumuuttajia on virrannut ja joukkueista alkaa löytyä jo supertähti-statuksen omaavia kavereita. On Johannsonia, Litmasta, Eremenkoa.. Haluan ehdottomasti nähdä Veikkausliigaa.
2. NHL
- NelonenSportPro. Siellä pelattu jääkiekko on meikäläisen silmään kaikista viihdyttävintä. On taklauksia, tempoa, tappeluita ja supertähtiä. Valitettavan harva kotimainen joukkue pystyy tarjoamaan samaa.
3. La Liga
- Canal+. Todella viihdyttäviä pelejä illasta toiseen. Aikoinaan entisen Urheilukanavan kautta tullut tutuksi.
Siinä kolme pääpointtiani, kun aloin valitsemaan maksutv:tä. Seuraava määräävä tekijä oli asunko antenni vai kaapelitaloudessa. Näin ollen antenniTV asukkaana, jos halusin saada UrhoTV:n näkymään, piti minun hommata se osaksi PlusTV-pakettia. Sain samaan pakettiin myös NelonenSportPron ja kyseisen kanavan lähettämän NHL:llän, joten kaksi ensimmäistä oli täytetty. Valitettavasti Canal+ jäi hankkimatta. Kuukausimaksu olisi tullut kaksinkertaistumaan, enkä kokenut saavani tarpeeksia hyötyä maksamaani rahaan nähden.
Eli tällä hetkellä urheilutarjontani TV:stä on seuraava:
Yle:
Mestareiden Liiga, suuret urheilutapahtumat, pohjoismaisten hiihtolajien MC.
MTV3 ja MTV3 Max:
Alppihiihto, mäkihyppy, Formula 1, jääkiekon Euro Hockey Tour.
Nelonen, Nelonen Sport ja Nelonen SportPro:
NHL, NFL, Jääkiekon kuukaudenpelit, Salibandyn SM-liiga, Mestareiden Liiga, Englannin FA-Cup, jalkapallon maaotteluita, Koripallon Euroliiga, Tenniksen Master-turnaukset, Ranskan Jalkapalloliiga, MotoGP.
UrhoTV:
Jääkiekon SM-liiga ja Veikkausliiga.
Eurosport:
Pohjoismaisten hiihtolajien MC, jalkapallon maaotteluita + sälää.
Olen tyytyväinen.
12.3.10
Tuhlaajapojan kotiinpaluu - Osa 1 ?
Tämän kauden suurin Veikkausliiga uutinen koettiin tänään perjantaina iltapäivällä, kun Pietarsaaren Jaro julkaisi uuden pelaajasopimuksen. Aikaisemmin lähinnä uusia nuoria lupauksia noukkinut talousvaikeuksista kärsivä Jaro hankki tämän talven suurimman tähden, kun Alexei Eremenko Juniorin koko kauden lainasopimus julkaistiin. Kaikki kunnia Jonatan Johannssonille, mutta tällä kaverilla status on selkeämmin SUPERTÄHTI. Kun tätä asiaa on tässä jonkun aikaa makustellut ja miettinyt, mielestäni siirto on kaikkien kannalta ainoastaan Win-Win tilanne, vaikka
ensimmäisenä monelle tuli mieleen maitojunalla kotiinpaluu. Vaikka kukaan ei kai odottanut Losan Lecce-siirron aikoihin että Juniori palaa Veikkausliigaan 26-vuotinaana, en kutsuisi tätä siirto maitojunaksi.
Tosiasia on, että Eremenkon ura on ajautunut aikamoiseen laskusuhdanteeseen, kun hienon alun jälkeen Venäjän Liigassa alkoi penkkikutsua ja tämän jälkeen tutuksi tuli Ukrainan kolmosjoukkueen, Metallist Harkovan penkki. On syytetty motivaation puutteesta ja ties mistä, mutta nyt oli mielestäni oikea aika puhaltaa syöksykierre poikki. Jarossa Ere pääsee ennenkaikkea ehkä ainoan valmentajan kenellä on tarpeeksi auktoriteettiä taiteilijan luonteen omaavaan Junioriin, eli Eremenko Seniorin hoiviin. Uskon, että yhdessä he saavat Juniorin taas fyysisesti sille tasolle mitä huipulla pelaajalta vaaditaan. Tämän lisäksi Eremenko tuli varmasti hakemaan Jarosta ja Veikkausliigasta itseluottamusta, sillä siihen lopulta koko jalkapallokin perustuu. Ei ne Juniorin pelitaidot ole minnekkään kadonneet, ne pitää vain kaivaa esiin.
Jaron kannaltahan Alexein paluu oli todellinen lottovoitto. Varmaksi putoajaksikin ristitty seura saa nyt todellisen johtotähden joukkueelleen ja seuran nuorille pelaajille hienon esikuvan. Ei Veikkausliiga nyt niin huono sarja ole, että
Eremenko Juniorikaan täällä pärjää pelkällä neppailulla, mutta motivaation löytänyt pelaaja tulee tekemään sarjassa kovaa jälkeä ja pystyy varmasti kääntämään pelejä yksinään. Pieni pelko koko hommassahan on Eren turhautuminen huonompien pelaajien seurassa, mutta eiköhän Seniorin kanssa tulla käymään aika tarkkaan pojan rooli Jarossa läpi.
Mitä sitten kesän jälkeen? Vaikka moni naureskeleekin Veikkausliigalle, muistetaan kuitenkin että kyseessä on ammattilaissarja. Kun Eremenko edellisellä kerralla lähti Suomesta pois, oli hän voittanut HJK:ssa kaksi mestaruutta ja oli sarjan paras pelaaja. Näin uskon käyvän tälläkin kertaa. Varmasti Euroopassa ollaan taas Erestä kiinnostuneita, kun hän on ensiksi taas dominoinut Suomen kenttiä. Sitten vain uudella yrityksellä Eurooppaan.
Mitä tämä siirto merkkaa itse Veikkausliigan kannalta? Lottovoitto tämä on sillekkin, jos ei nyt ihan Jaron saamaa 7 oikein, niin ainakin sellaiset kuusi ja lisänumero. Eremenko Jr. on yksi niistä ainoista pelaajista, joiden pelaamista tullaan katsomaan vähän kauempaakin. Itse ainakin uskon, että tulen takuuvarmasti vierailemaan lähimmillä liigapaikkakunnilla aina kun Jaro siellä pelaa. Toivotaan, että mahdollisimman moni penkkiurheilija ajattelee samalla tavoin.
Selvää on kuitenkin, että edessä on KAIKKIEN AIKOJEN VEIKKAUSLIIGAKAUSI 2010!
ensimmäisenä monelle tuli mieleen maitojunalla kotiinpaluu. Vaikka kukaan ei kai odottanut Losan Lecce-siirron aikoihin että Juniori palaa Veikkausliigaan 26-vuotinaana, en kutsuisi tätä siirto maitojunaksi.
Tosiasia on, että Eremenkon ura on ajautunut aikamoiseen laskusuhdanteeseen, kun hienon alun jälkeen Venäjän Liigassa alkoi penkkikutsua ja tämän jälkeen tutuksi tuli Ukrainan kolmosjoukkueen, Metallist Harkovan penkki. On syytetty motivaation puutteesta ja ties mistä, mutta nyt oli mielestäni oikea aika puhaltaa syöksykierre poikki. Jarossa Ere pääsee ennenkaikkea ehkä ainoan valmentajan kenellä on tarpeeksi auktoriteettiä taiteilijan luonteen omaavaan Junioriin, eli Eremenko Seniorin hoiviin. Uskon, että yhdessä he saavat Juniorin taas fyysisesti sille tasolle mitä huipulla pelaajalta vaaditaan. Tämän lisäksi Eremenko tuli varmasti hakemaan Jarosta ja Veikkausliigasta itseluottamusta, sillä siihen lopulta koko jalkapallokin perustuu. Ei ne Juniorin pelitaidot ole minnekkään kadonneet, ne pitää vain kaivaa esiin.
Jaron kannaltahan Alexein paluu oli todellinen lottovoitto. Varmaksi putoajaksikin ristitty seura saa nyt todellisen johtotähden joukkueelleen ja seuran nuorille pelaajille hienon esikuvan. Ei Veikkausliiga nyt niin huono sarja ole, että
Eremenko Juniorikaan täällä pärjää pelkällä neppailulla, mutta motivaation löytänyt pelaaja tulee tekemään sarjassa kovaa jälkeä ja pystyy varmasti kääntämään pelejä yksinään. Pieni pelko koko hommassahan on Eren turhautuminen huonompien pelaajien seurassa, mutta eiköhän Seniorin kanssa tulla käymään aika tarkkaan pojan rooli Jarossa läpi.
Mitä sitten kesän jälkeen? Vaikka moni naureskeleekin Veikkausliigalle, muistetaan kuitenkin että kyseessä on ammattilaissarja. Kun Eremenko edellisellä kerralla lähti Suomesta pois, oli hän voittanut HJK:ssa kaksi mestaruutta ja oli sarjan paras pelaaja. Näin uskon käyvän tälläkin kertaa. Varmasti Euroopassa ollaan taas Erestä kiinnostuneita, kun hän on ensiksi taas dominoinut Suomen kenttiä. Sitten vain uudella yrityksellä Eurooppaan.
Mitä tämä siirto merkkaa itse Veikkausliigan kannalta? Lottovoitto tämä on sillekkin, jos ei nyt ihan Jaron saamaa 7 oikein, niin ainakin sellaiset kuusi ja lisänumero. Eremenko Jr. on yksi niistä ainoista pelaajista, joiden pelaamista tullaan katsomaan vähän kauempaakin. Itse ainakin uskon, että tulen takuuvarmasti vierailemaan lähimmillä liigapaikkakunnilla aina kun Jaro siellä pelaa. Toivotaan, että mahdollisimman moni penkkiurheilija ajattelee samalla tavoin.
Selvää on kuitenkin, että edessä on KAIKKIEN AIKOJEN VEIKKAUSLIIGAKAUSI 2010!
25.2.10
Asenne, Tahto ja Miikka Kiprusoff
Suomi pelasi hienon ottelun tänään aamuyöstä, kun se pesi tyylikkäästi omissa papereissani jopa yllättävän korkealla olleen Tsekin 2-0. Tuo ottelu vahvisti taas sen, että näin lyhyessä turnauksessa, jossa voittajakaan ei pelaa kuin korkeintaan 7 ottelua, yksi ottelu voi muuttaa koko turnauksen suunnan. Ei, en tarkoita
tällä putoamista versus jatkoonpääsyä, vaan sitä tosiasiaa, että tämä ottelu osoitti sen, että tämä joukkue voi ottaa näistä kisoista mitalin.
Suomi oli parantanut merkittävästi jokaista osa-aluetta. Se kaikkein tärkein, tunne, oli mukana alusta loppuun saakka. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä jääkiekkokin on ennenkaikkea tahto- ja asennepeli. Hyvä ystäväni Juhani
Tamminenhan on lanseerannut kuuluisan lausahduksen: "95 prosentin keskittyminen on 50 prosentin suoritus." Ja itse aurinkokuningaskaan ei voisi olla yhtä oikeassa, kuin tässä lauseessa. Leijonien peli oli alusta lähtien, siis tunnetasolla,
juuri sitä mitä sen pitääkin olla ja joukkue vaikutti oikeastaan ensimmäistä kertaa Joukkueelta. Jokainen pelaaja tiesi oman roolinsa ja pelasi sen mukaan. Siellä painettiin päätykiekkojen perään asenteella ja siivottiin irtokiekkoja. Se asenne, joka koko joukkueelle oli niiden harvojen Kipperin irtokiekkojen siivoamisessa, oli merkille pantavaa. Siellä tultiin puolustamaan omaa maalia ja maalivahtia. Aikaisemmissa kisoissa lähinnä ykkös- tai kakkoskentässä pelannut Olli Jokinenkin veti hienosti omaa rooliaan neloskentän sentterinä. Ei diivaillut, ei säästellyt vaan painoi niska kyyryssä kulmaan painimaan. Ja näittekö sen reaktion mikä nähtiin kun Suomen avausmaalin jälkeen kuvattiin Suomen vaihtopenkkiä? Siellä Olli Jokinen repesi huutoon ja juhlimaan paljon villimmin ja voimakkaammin kuin muut.
Sitten se toiseksi tärkein, eli maalivahtipeli. Herranjumala, että Kipper oli hyvä! Vaikka Kiprusoff teilattin jo syksyllä hieman kyseenalaisten lausuntojen jälkeen, niin tämän pelin jälkeen en usko kenenkään katuvan sitä, että
Suomen tämän hetken ehdoton ykkösmaalivahti otettiin joukkueeseen. Miikka Kiprusoff on tällä hetkellä tärkein yksittäinen pelaaja. Eikä mitään hätää, ei peli Kipperiin kaadu.
Niin tai näin, ei Suomi ole mitään vielä periaatteessa näissä kisoissa voittanut. Tämä ottelu vain antoi hyvät eväät jatkoa ajatellen. Kuten Jukka Jalonen sanoi, se vaati viikon että joukkueesta kasvoi Joukkue. Huomenna perjantaina
leijonien taistelukyky mitataan taas yhtä askelta kovemman joukkueen kanssa. Yhdysvallat on selkeästi uuden polven USA ja
ehkä pelinopeudeltaan näiden kisojen nopein joukkue. Siellä on Suomen puolustuksella välillä ehkä kiire kun vastahyökkäykseen lähtee patrick kanet, zach pariset ja phil kesselit. Mutta kun tuo sama tunnetaso saadaan pidettyä ja höystetään sitä
vielä tarkemmalla maalintekotehokkuudella, ei Yhdysvallatkaan ole mahdoton.
tällä putoamista versus jatkoonpääsyä, vaan sitä tosiasiaa, että tämä ottelu osoitti sen, että tämä joukkue voi ottaa näistä kisoista mitalin.
Suomi oli parantanut merkittävästi jokaista osa-aluetta. Se kaikkein tärkein, tunne, oli mukana alusta loppuun saakka. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä jääkiekkokin on ennenkaikkea tahto- ja asennepeli. Hyvä ystäväni Juhani
Tamminenhan on lanseerannut kuuluisan lausahduksen: "95 prosentin keskittyminen on 50 prosentin suoritus." Ja itse aurinkokuningaskaan ei voisi olla yhtä oikeassa, kuin tässä lauseessa. Leijonien peli oli alusta lähtien, siis tunnetasolla,
juuri sitä mitä sen pitääkin olla ja joukkue vaikutti oikeastaan ensimmäistä kertaa Joukkueelta. Jokainen pelaaja tiesi oman roolinsa ja pelasi sen mukaan. Siellä painettiin päätykiekkojen perään asenteella ja siivottiin irtokiekkoja. Se asenne, joka koko joukkueelle oli niiden harvojen Kipperin irtokiekkojen siivoamisessa, oli merkille pantavaa. Siellä tultiin puolustamaan omaa maalia ja maalivahtia. Aikaisemmissa kisoissa lähinnä ykkös- tai kakkoskentässä pelannut Olli Jokinenkin veti hienosti omaa rooliaan neloskentän sentterinä. Ei diivaillut, ei säästellyt vaan painoi niska kyyryssä kulmaan painimaan. Ja näittekö sen reaktion mikä nähtiin kun Suomen avausmaalin jälkeen kuvattiin Suomen vaihtopenkkiä? Siellä Olli Jokinen repesi huutoon ja juhlimaan paljon villimmin ja voimakkaammin kuin muut.
Sitten se toiseksi tärkein, eli maalivahtipeli. Herranjumala, että Kipper oli hyvä! Vaikka Kiprusoff teilattin jo syksyllä hieman kyseenalaisten lausuntojen jälkeen, niin tämän pelin jälkeen en usko kenenkään katuvan sitä, että
Suomen tämän hetken ehdoton ykkösmaalivahti otettiin joukkueeseen. Miikka Kiprusoff on tällä hetkellä tärkein yksittäinen pelaaja. Eikä mitään hätää, ei peli Kipperiin kaadu.
Niin tai näin, ei Suomi ole mitään vielä periaatteessa näissä kisoissa voittanut. Tämä ottelu vain antoi hyvät eväät jatkoa ajatellen. Kuten Jukka Jalonen sanoi, se vaati viikon että joukkueesta kasvoi Joukkue. Huomenna perjantaina
leijonien taistelukyky mitataan taas yhtä askelta kovemman joukkueen kanssa. Yhdysvallat on selkeästi uuden polven USA ja
ehkä pelinopeudeltaan näiden kisojen nopein joukkue. Siellä on Suomen puolustuksella välillä ehkä kiire kun vastahyökkäykseen lähtee patrick kanet, zach pariset ja phil kesselit. Mutta kun tuo sama tunnetaso saadaan pidettyä ja höystetään sitä
vielä tarkemmalla maalintekotehokkuudella, ei Yhdysvallatkaan ole mahdoton.
24.2.10
Jaakko Tallus, maanpetturi?
Ei vaan taas pysty ymmärtämään tämän kansan sokeutta mitä tulee suomalaisiin urheilijoihin ja odotuksiin joita heidän niskaansa kasataan. Taas lähdettin olympialaisiin huikein odotuksin eikä Suomen olympiakomiteakaan hillinnyt näitä odotuksia asettamalla järjettömän 12 mitalin tavoitteen. Tällä hetkellä jokainen suomalainen urheilija on urheillut oman tasonsa mukaan, mutta suomalaisessa mediassa
ja yhteiskunnassa jokainen on epäonnistunut ja he ovat lähes maanpettureita. Ollaan henkilökohtaisesti loukkaantuneita siitä, että meidän kulta-Aikku ei sitä mitalia tuonutkaan.
http://www.iltalehti.fi/kisaextra/2010022311182158_ki.shtml
Sitten nämä valtamediat kehtaavat tehdä tälläisia juttuja! Jumalauta, katsoiko siellä toimituksessa kukaan tuota yhdistetyn ensimmäistä kilpailua tai edes niitä lopputuloksia? Ei Suomi enää vain ole yhdistetyssä se maa mikä dominoi lajia vuosituhannen alussa. Tämän on pystynyt huomaamaan jo kauden maailmancupista, mutta silti tulee kansalle jotenkin yllätyksenä, että Suomi jäi nyt seitsemänneksi. Surullisinta tässä on se, että nämä mediat oikeasti muokkaavat kansan näkemyksiä ja odotuksia urheilun suhteen. Jos tuokin juttu olisi ollut sävyyn 'nappisuorituksella
mitali on mahdollinen', tämäkään sijoitus ei olisi ollut niin suuri yllätys. Mutta kun kerran Iltalehdessä on mitali julistettu varmaksi, saadaan luotua mielikuva että jos Suomi on seitsemäs, eli käytännössä suorittaa tasollaan, se on valtava epäonnistuminen ja katastrofi. EI OLLUT! Vaan suoritus jota näiden kisojen avauskisa
ennakoi.
http://www.iltasanomat.fi/urheilu/uutinen.asp?id=1984377
"Sana katastrofi ei liene kovin paljon liioiteltua. Etenkin kun
muistetaan, että Suomi oli napannut yhdistetyn joukkuekisasta mitalin kolmissa edellisissä olympialaisissa."
Tässä on kulunut jo neljä vuotta edellisistä olympialaisista. Silloin Hannu Manninen oli kova äijä, joka hiihti muut kiinni vaikka kahden minuutin takaa, nykyisin opiskelija joka harrastaa yhdistettyä. Muutenkin tuona aikana muun maailman taso on vain noussut niin paljon, että jaakkotallukset ja janneryynäset ovat pelkkiä statisteja tuossa seurassa. Eikä tuohonkaan lajiin olla valmiita panostamaan rahallisesti yhtään, vaan annetaan urheilijoiden itse maksaa viulut. Ja mitä he saavat vastineeksi, kun mitalisaldo ei harrastelijoilla aukene, kun vastassa on täysiä ammattilaisia? No sitä ruskeaa ainetta.
Sama se on minulle loppujen lopuksi, kuinka monta mitalia Suomi näissä kisoissa ottaa. Peetu oikeasti ansaitsi mitalin, koska hän vain on yksinkertaisesti tämän hetken toiseksi paras lumilautailija ja Mika Poutalalle olisin mitalin suonut ihan vain miehen sympaattisuuden vuoksi. Toivoisin vain, että ymmärretään asioiden realiteetit ja osataan katsoa niiden mitaliodotusten lävitse, eikä
olla viemässä omalla tasollaan urheilleilta urheilijoilta Suomen passia ja julisteta maanpetturiksi.
ja yhteiskunnassa jokainen on epäonnistunut ja he ovat lähes maanpettureita. Ollaan henkilökohtaisesti loukkaantuneita siitä, että meidän kulta-Aikku ei sitä mitalia tuonutkaan.
http://www.iltalehti.fi/kisaextra/2010022311182158_ki.shtml
Sitten nämä valtamediat kehtaavat tehdä tälläisia juttuja! Jumalauta, katsoiko siellä toimituksessa kukaan tuota yhdistetyn ensimmäistä kilpailua tai edes niitä lopputuloksia? Ei Suomi enää vain ole yhdistetyssä se maa mikä dominoi lajia vuosituhannen alussa. Tämän on pystynyt huomaamaan jo kauden maailmancupista, mutta silti tulee kansalle jotenkin yllätyksenä, että Suomi jäi nyt seitsemänneksi. Surullisinta tässä on se, että nämä mediat oikeasti muokkaavat kansan näkemyksiä ja odotuksia urheilun suhteen. Jos tuokin juttu olisi ollut sävyyn 'nappisuorituksella
mitali on mahdollinen', tämäkään sijoitus ei olisi ollut niin suuri yllätys. Mutta kun kerran Iltalehdessä on mitali julistettu varmaksi, saadaan luotua mielikuva että jos Suomi on seitsemäs, eli käytännössä suorittaa tasollaan, se on valtava epäonnistuminen ja katastrofi. EI OLLUT! Vaan suoritus jota näiden kisojen avauskisa
ennakoi.
http://www.iltasanomat.fi/urheilu/uutinen.asp?id=1984377
"Sana katastrofi ei liene kovin paljon liioiteltua. Etenkin kun
muistetaan, että Suomi oli napannut yhdistetyn joukkuekisasta mitalin kolmissa edellisissä olympialaisissa."
Tässä on kulunut jo neljä vuotta edellisistä olympialaisista. Silloin Hannu Manninen oli kova äijä, joka hiihti muut kiinni vaikka kahden minuutin takaa, nykyisin opiskelija joka harrastaa yhdistettyä. Muutenkin tuona aikana muun maailman taso on vain noussut niin paljon, että jaakkotallukset ja janneryynäset ovat pelkkiä statisteja tuossa seurassa. Eikä tuohonkaan lajiin olla valmiita panostamaan rahallisesti yhtään, vaan annetaan urheilijoiden itse maksaa viulut. Ja mitä he saavat vastineeksi, kun mitalisaldo ei harrastelijoilla aukene, kun vastassa on täysiä ammattilaisia? No sitä ruskeaa ainetta.
Sama se on minulle loppujen lopuksi, kuinka monta mitalia Suomi näissä kisoissa ottaa. Peetu oikeasti ansaitsi mitalin, koska hän vain on yksinkertaisesti tämän hetken toiseksi paras lumilautailija ja Mika Poutalalle olisin mitalin suonut ihan vain miehen sympaattisuuden vuoksi. Toivoisin vain, että ymmärretään asioiden realiteetit ja osataan katsoa niiden mitaliodotusten lävitse, eikä
olla viemässä omalla tasollaan urheilleilta urheilijoilta Suomen passia ja julisteta maanpetturiksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)