Klubin ihme.

Sanattomaksi vetää.

Eilinen päivä tullaan muistamaan Suomen jalkapalloilun historiassa vielä pitkään. Eilen saimme kokea jotain ainutlaatuista. Jotain erikoista. Jotain aivan käsittämättömän upeaa. Silti pelin jälkeen kaiken sen riehumisen ja telkkarille huudon jälkeen mieli oli jollain tavaa tyhjä. Mitä H-E-L-V-E-T-T-I-Ä äsken juuri tapahtui? Näimme itseluottamusta huokuvan suomalaisen jalkapalloseuran, joka pelasi paremmin kuin saksalainen huippujoukkue ja voitti ottelun 2-0 ja vielä täysin ansaitusti. Tuon parituntisen aikana ketään ei kiinnostanut vedonlyöntihuijaukset tai seuralisenssisekoilut. HJK on Suomen rakastetuin ja vihatuin joukkue, jonka vierailu maakunnissa kerää aina kauden suurimmat yleisölukemat.

Onhan se Klubi, Stadista.

Mutta eilen nekin kaverit, jotka huutavat Veikkausliigapeleissä HomohomoHJK:ta, olivat melkein kaikki Klubin takana. Se ei johdu siitä, että yhtäkkiä se suurin vihollinen olisi vähemmän kuvottava, vaan ymmärrettiin HJK:n menestyksen vaikutus suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. Maajoukkuepeleissä on nähty kuinka Olympistadionin Pohjoiskaarteen täyttää kirjava joukko erilaisia ihmisiä. Sieltä löytyy niin stadilaisia, turkulaisia, vaasalaisia, kemiläisiä, oululaisia, lahtelaisia, järvenpääläisiä, kuopiolaisia, mikkeliläisiä kuin tamperelaisiakin. Kaikki sovussa keskenään. Kaikki haluavat nähdä sen päivän, kun Suomi on Jalkapalloyhteiskunta.

HJK:n joukkue on erityislaatuinen joukkue. Sen pelaaminen on ollut tällä kaudella kotimaisilla kentillä ylivoimaista ja eilen nähtiin, että se voi onnistuessaan haastaa ulkomaalaisia joukkueita, ja jopa voittamaan. Se pelasi eilen itsevarmasti ja uhrautuvasti. Sen lisäksi sillä oli kentällä jotain erityislaatuista talenttia. Sen talentin selässä lukee nimi Pukki. Vasta 20-vuotias kotkalaisnuorukainen laukoi kaksi upeaa maalia ja vahvisti nimeään ulkomaalaisten kykyjenetsijöiden papereissa. Lisäksi sillä oli kentällä kaksi suomalaista jalkapallolegendaa. Legendaarinen keskikentän rouhija Aki "Ägä" Riihilahti sekä Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija, kaiken nähnyt ja kaiken kokenut, itse Kuningas Jari Litmanen.

Huikea joukkue.

Ensi viikolla HJK:lla on mahdollisuus tehdä historiaa ja mennä jatkoon tästä otteluparista ja Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen. Jos se sen onnistuu tekemään, voidaan se temppu nostaa sinne samaan kategoriaan HJK:n Mestareiden Liigassa pelaamiseen ja Kuusysin euroseikkailuiden kanssa. HJK:n menestyminen ja kasvaminen tekee hyvää suomalaisella jalkapalloilulle. Seuraava lainaus kuvaa hyvin sitä kiimaa ja tunnetta, jota saimme eilen kokea.

"Pelin jälkeen pelaajien kiittäessä hurmiossa kannustavaa katsomoa vanhempi herrasmies kaiveli taskustaan nenäliinaa itkettyään vuolaasti ilosta. Ainakin minulle kuvasti koko pelin tunnetta. Itse en koskaan tule homo homolle taputtamaan, mutta tämä näky oli todellista kulttuuria. Tämä vanha herrasmies ansaitsi kunnioitukseni ja osoitti suomessa olevan todellista kulttuuria ja perinnettä. Hieno peli."

Suomen Suurin, Suomen Kaunein.

Lebron James - suuri kupla.

Lebron Jamesia on helppo pitää maailman parhaana koripalloilijana. NBA:n Most Valueble Player (MVP), Scoring Champion, maailmanmestaruus, olympiakulta, tähdistöpelit ja muut tittelit antavat pohjaa tälle väitteelle.

Mutta pohjimmiltaan Lebron on pelkkä kupla.

Sitä himotuinta, NBA:n mestaruutta hän ei ole voittanut. Kun pelit ovat kasvaneet, Lebron on pienentynyt. Juuri silloin kun joukkuen ykköstykin on haluttu ottavan vastuuta, Lebron on vältellyt sitä. Juuri tuon ominaisuuden - tai tässä tapauksessa pikemminkin sen puutteen takia - Lebron ei ole maailman paras. On aivan samantekevää kuinka kovat tilastot kerää runkosarjasta. Sillä ei ole mitään väliä kuinka paljon pinnoja paukuttelee kotihallissa sacramentoja, torontoja tai minnesotia vastaan.

Todelliset voittajat luodaan kovissa paikoissa. Niissä Lebron ei ole koskaan onnistunut.

Lebronia on joskus joku jopa julkenut vertaamaan kaikkien aikojen koripalloilijaan ja urheilijaan, itseensä Michael Jordaniin. Se on sama kuin vertaisi Mikkelin Urheilupuistoa ja Lontoon Wembleytä keskenään. Nämä vertailut voidaan aloittaa siinä vaiheessa, kun Lebron onnistuu voittamaan sen ensimmäisen mestaruussormuksensa. Jordanilla niitä kun sattuu löytymään niin paljon, etteivät ne yhteen käteen mahdu.

Ikuinen Via Dolorosa?

Mixu "Mika-Matti" Paatelaisen ura Suomen jalkapallomaajoukkueen peräsimessä ei alkanut ruusuisesti. Kun alla on nihkeähkö 0-1 voitto Euroopan huonoimmasta maajoukkueesta ja 0-5 tappio Ruotsille, suomalaisen jalkapallokannattajan usko on koetukselle.

Mutta silti, vaikka kuinka ottaa päähän se eilinen esitys, on pakko jaksaa uskoa tulevaan ja katsoa numeroiden taakse. Mixu on selvästi ottanut paljon puhutun ja monesti peräänkuulutetun nuorennusleikkauksen asiakseen. Se tulee vaatimaan aikaa ja hermoja. Mikään ei tule sormia napsauttamalla. Tämä on selkeä välivaihe maajoukkueemme historiassa, joka täytyy vain kulkea läpi.

Tämän hetkinen taso saatiin selville, se on alhaalla. Mutta miten tästä noustaan?
Tulevaisuuden A-maajoukkueringin pelaajien pitää kasvaa kansainväliset mitat täyttäviksi pelimiehiksi ja pelata viikosta toiseen Euroopan huippusarjoissa. Roman on noussut Mestarien Liigan-tasoisen joukkueen avainpelaajaksi, Perpa nousi ryminällä Seria A:n kuumimpien pelaajien joukkoon, Losa sai uralleen uuden alun Skotlannissa ja nyt vain odotellaan, että mistä päin SE puhelinsoitto tulee. Nuorten pelaajien pitää vain tehdä pitkäjänteistä työtä ja nousta askel askeleelta kohti kansainvälistä huippua.

Mixun taas pitää löytää Suomelle sopiva pelityyli, johon kaikki sitoutuvat ja jota kaikki noudattavat. Vaikka Suomen topparit tekivätkin suuria henkilökohtaisia virheitä, paistoi niistä läpi se, että ei ollut pelitapaa johon luottaa ja nojata. Tähän on luonnollinen selitys: aika. Näin nopeasti ei voida ajaa joukkueeseen sisään uutta tyyliä ja tapaa pelata, vaan se vaatii aikaa että pelaaminen tulee selkäytimestä. San Marinoa ja Ruotsia vastaan näin ei ollut. Heitä vastaan näimme epävarman, valmistautumattoman näköisen Suomen, jossa kaikki on vielä kesken.

Niin ja yksi asia. Jos pelaaminen on tuollaista paskaa, kuten se eilen oli, olisi odotettavissa että siellä edes taisteltaisiin hampaat irvessä. Eilen näin ei tehnyt kuin yksi, Perparim Hetemaj. Surullisinta oli, että joukkueen laiskin, saamattomin ja flegmaattisin oli sen kapteeni, Petri Pasanen.

Kaikesta huolimatta, kuinka paljon tahansa muu maailma potkii meitä päähän,
OI SUOMI ON!

Tammikuun hullu päivä

Eilen vietettiin tammikuun viimeistä päivää. Se on kansainvälisen jalkapallon tammikuun siirtoikkunan sulkeutumispäivä, jolloin maailman jalkapalloilussa tapahtuu ehkä enemmän kuin minään muuna vuoden päivänä. Se tarkoittaa yötöntä yötä pelaaja-agenteille, seurajohtajille, managereille ja pelaajille. Seuroilla on viimeinen tilaisuus ladata panoksia aseisiinsa ja pedata asemia mestaruus- ja putoamistaisteluihin. Kuten odotettua, tämänkään vuoden tammikuun viimeinen päivä ei ollut tylsä.

Kovin pommi järjestettiin Chelsean ja Liverpoolin toimesta. Ensiksi Liverpool ilmoitti hyväksyneensä Chelsean 58 miljoonan euron tarjouksen Fernando Torresista ja heti perään se ilmoitti ostaneensa Andy Carrollin 41 miljoonalla. Torreksen siirtosumma oli suuri, mutta siinä maksettiin jo valmiiksi todistetusta laadusta. Carrollin yhteydessä maksettiin potentiaalista. 22-vuotias englantilaishyökkääjä on tehnyt 41 pelaamassaan valioliigaotelussa 14 maalia. Toki niistä 11 on tullut tällä kaudella, mutta tilastojen valossa siirtosumma on järjetön.

Oman mausteensa siirton toi Carrollin lausahdus medialle, että hänet savustettiin ulos Newcastle. Andy ei olisi halunnut lähteä, mutta seura ei voinut vastustaa rahoja. Hyvinkin nopeasti Alan Pardew ampui nämä kommentit alas kertomalla, että Carrollia ei pakotettu lähtemään, vaan Carroll olisi halunnut aikaisemmin palkankorotusta, vaikka edellinenkin sopimus oli ollut vasta kolme kuukautta voimassa, ja sanonut että jos hän ei saa uutta sopimusta, hän haluaa lähteä Newcastlesta.

Niin tai näin, 41 miljoonan euron mies on kovien paineiden alla. Turhaan Liverpool-pomot eivät tuollaista summaa laita haisemaan ja Carrollilla onkin paljon todistettavaa. Potentiaalia hänellä toki on, mutta tulevina vuosina tullaan näkemään onnistuiko poolin uhkapeli. Carrollin todellinen taso on kuitenkin vielä kysymysmerkki.

Salibandyn MM-kisat, voiko niitä sellaisiksi edes kutsua?

Koko Suomi meni taas sekaisin, kun meidän omat poikamme kantoivat himoitun MM-pytyn kotiin ja voittivat sen upeasti lyömällä finaalissa rakkaan vihollisen Ruotsin. Nyt lehdissä on taas kullanvärisiä otsikoita ja jaksetaan hypettää sitä kuinka Suomi on koko maailman paras salibandymaa. Miettikää nyt, koko maailman. Kyllä on hienon kuuloista.

Koko hommalta putoaa kuitenkin valitettavasti pohja pois, kun aletaan muistelemaan salibandyn asemaa maailmalla. Sitä harrastetaan tosissaan (ja tämäkin pitää laittaa pienellä varauksella, koska ammattilaisarjoista ei ole kyse) vain kahdessa maassa, Suomessa ja Ruotsissa. Suomi pelasi puolivaloilla itsensä MM-finaaliin ja olisi sen tehnyt vaikka silmät sidottuina, ilman käsiä ja shortsit väärinpäin. Se joutui pelaamaan tosissaan vain yhden pelin, kuten myös Ruotsi. Onko se sitten MM-statuksen arvoista?

Ei todellakaan. Hyvin järjestetyt kisat olivat kaikinpuolin ja yllättävän paljon ne saivatkin mediassa huomiota. Niin, Ruotsissa ja Suomessa. Parissa muussa maassa ne huomioitiin vain urheilu-uutisten lopuksi ja urheiluosioiden takakansissa ja lopuissa maissa ei edes tiedetty, että tälläiset kinkerit järjestetään. Toivon tosissani, että muissakin maissa salibandykulttuuri kehittyisi edes välttävälle tasolle, että näistä kisoista kasvaisi oikeasti vakavasti otettavat MM-kilpailut. Nykyisellään ne eivät sitä ole.

FC Lahti - ikuisesti?

Niin siinä sitten kävi, että lahtelaisen jalkapalloilun lippulaiva, FC Lahti, tippui tulevaksi kaudeksi maamme pääsarjasta sarjaportaan alaspäin. Sarjataulukko ei tälläkään kertaa valehdellut. FC Lahti oli tämän vuoden huonoin joukkue, vaikka parina edellisenä kautena joukkueen kaulaan oli ripustettu historialliset mitalit ja se oli päässyt pelaamaan euro-pelejä. Sen suurimmaksi akilleen kantapääksi muodostui lopulta joukkueen ongelmat pelien voittamisessa. Se pelasi sarjassa eniten tasapelejä (11) ja menetti voiton monesti peleissä, joista se olisi jopa ansainnut voiton.

Yhtä kaikki, ensi kesänä Lahdessa pelataan jalkapallon Ykköstä. Henkilökohtaisesti pelkäsin mahdollisen putoamisen sattuessa ennen kaikkea seuran tulevaisuuden puolesta. Fuusioseuroilla on suurempi riski putoamisen sattuessa hajota ja joutua konkurssitilaan, mutta onneksi huoli oli turha. Kun putoaminen varmistui, seuran johtohenkilöt vakuuttivat, että Liigaan halutaan nousta takaisin ja konkurssia ei ole tulossa. Hyvä näin.

FC Lahtea viime vuodet valmentanut Ilkka Mäkelä kertoi lopettavansa seuran peräsimessä. Kaikki kunnia Ilille, mutta tällä kaudella mies ei saanut joukkueestaan tarpeeksi irti. Pelaajamateriaalin olisi pitänyt riittää, mutta joukkue alisuoritti kauttaaltaan. Tämä uutinen sai valmentajaspekulaatiot käyntiin Lahden toreilla ja kahviloissa ja niissä huhuissa yksi nimi erottui selvästi muista. FC Lahden entinen kapteeni, Tommi ”Auge” Kautonen, arveltiin olevan suurin ennakkosuosikki. Muina vaihtoehtoina pyörivät mm. nimet Petri Järvinen, Ville Priha ja Harri Kampman. Kuten odotettua, FC Lahden seurajohto tiedottikin Tommi Kautosen hyppäävän joukkueen peräämiseen ja tavoitteeksi sarjanousun.

FC Lahden kannattajat olivat Kautosen palkkaamisesta tyrmistyneitä. Heidän rakkaan seuransa peräsimeen oltiin hankittu pellen maineessa oleva kokematon harjatukka, jonka ainoa meriitti liigatasolta on FC KooTeePee:n tiputtaminen liigasta 2008. Lisäksi Kautonen on historiansa aikana kahteen otteeseen haukkunut julkisuudessa FC Lahden kannattajat, joten ymmärrettävästi kannattajat eivät olleet tästä päätöksestä mielissään. Itse henkilökohtaisesti olisin nähnyt vaikka Ville Prihan parempana vaihtoehtona, sillä kaverilla on kuitenkin kokemusta kahdesta sarjanoususta aikoinaan JJK:n peräsimessä.

Summa summarum, ensi kesä on loppujen lopuksi mielenkiintoisen erilainen kesä lahtelaisessa jalkapalloilussa. FC Lahti pelaa mielenkiintoisia Ykkösen matseja ja Kakkosessa pelaava City Stars teki loistavan päätöksen vaihtaessaan nimensä takaisin perinteikkääseen Kuusysiin. FC Lahden kannattajat odottavat kauhulla mitä Kautonen saa aikaan FC Lahden peräsimessä ja jalkapallokulttuuria rakastavat tulevat merkkaamaan FC Lahden ja Helsingin IFK:n ensi kesän matsit suurella punakynällä kalentereihinsa. Niistä matseista ei yksinkertaisesti voi olla poissa.

Jari Litmanen - Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija

Ikinä en ole varmaankaan hävennyt tätä Suomen kansaa niin paljon kuin tämän viikon keskiviikkona. Iltasanomien nettisivuilla uutisoitiin Litti-dokumenttielokuva ja sen yhteyteen oli laitettu kysely, jossa kysyttiin "Onko Litmanen elokuvan arvoinen?" Itse äänestin tietenkin "Ehdottomasti"-kohtaa, onhan kyseessä poikkeuksellinen pelaaja ja odotinkin Jarin saavan äänivyöryn tässä äänestyksessä.

Ei saanut.

Kun avasin tulokset, olivat ne järkyttäviä. 49 prosenttia ihmisistä oli ollut samaa mieltä kanssani, kun taas 51 prosenttia kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että Jari Olavi Litmanen, Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija EI OLISI ELOKUVAN ARVOINEN!

Tuo kysely paljasti karulla tavalla, kuinka aliarvostettu Litti Suomessa on. Täällä ei tulla ikinä ymmärtämään kuinka suuresta ja ainutlaatuisesta pelaajasta on ollut kyse. Mies oli vuosina 1994-1996 maailman paras jalkapalloilija, lajissa joka on maailman suurin ja suosituin. Hän oli Ajaxin 90-luvun dynastian tärkein palanen ja valtasi sen kanssa koko maailman.

Jos Jari olisi syntynyt esimerkiksi Brasiliaan, olisi hänen suuri unelmansa arvokisoissa pelaamisessa toteutunut. Hän olisi todennäköisesti maailmanmestari. Kylmästi ajateltuna Jarille ei ollut lottovoitto syntyä Suomeen. Mutta onko Jari ikinä valittanut vaikka maajoukkue on aina ollut täynnä pelkkiä hovinarreja itse Kuninkaaseen verrattuna? Ei. Mies on uhrannut oman seurajoukkueuransa maajoukkueen eteen. Moni muu pelaaja olisi yrittänyt nyhtää viimeisinä pelivuosina vielä kunnon eläkerahat, mutta Jari ei. Hän jossain vaiheessa käytännöllisesti katsoen lopetti seurajoukkueuransa, jotta pystyi keskittymään Suomen paidassa pelaamiseen. Ilmaiseksi. Jarille Suomi ja Suomen Maajoukkue on merkinnyt enemmän kuin Ajax tai mikään muu seurajoukkue.

Litmasen värikäs loukkaantumishistoria on saanut irvileuat 2000-luvulla naureskelemaan vanhalle ja aina loukkaantuneena olevalle Litille. "Mitä se kertoo Suomen jalkapallosta, että sen paras pelaaja on raihnainen vanhus?" Vai voitaisiinko kysyä, että mitä se kertoo pelaajasta, että hän pystyy edelleen, melkein 40-vuotiaana, dominoimaan otteluita maailman parhaimpia maajoukkueita vastaan?

Niinpä niin.

Kun Jari Litmanen joskus lopettaa uskomattoman pelaajauransa, niin minä ainakin nousen seisomaan, riisun hattuni ja pidän hiljaisen hetken. Todennäköisesti kyynel vierii kasvoillani.

Katsokaa tämä video ja miettikää kysymystä: Onko Jari Litmanen elokuvan arvoinen?

http://www.youtube.com/watch?v=dCF_kyqVSSs&feature=related