Klubin ihme.

Sanattomaksi vetää.

Eilinen päivä tullaan muistamaan Suomen jalkapalloilun historiassa vielä pitkään. Eilen saimme kokea jotain ainutlaatuista. Jotain erikoista. Jotain aivan käsittämättömän upeaa. Silti pelin jälkeen kaiken sen riehumisen ja telkkarille huudon jälkeen mieli oli jollain tavaa tyhjä. Mitä H-E-L-V-E-T-T-I-Ä äsken juuri tapahtui? Näimme itseluottamusta huokuvan suomalaisen jalkapalloseuran, joka pelasi paremmin kuin saksalainen huippujoukkue ja voitti ottelun 2-0 ja vielä täysin ansaitusti. Tuon parituntisen aikana ketään ei kiinnostanut vedonlyöntihuijaukset tai seuralisenssisekoilut. HJK on Suomen rakastetuin ja vihatuin joukkue, jonka vierailu maakunnissa kerää aina kauden suurimmat yleisölukemat.

Onhan se Klubi, Stadista.

Mutta eilen nekin kaverit, jotka huutavat Veikkausliigapeleissä HomohomoHJK:ta, olivat melkein kaikki Klubin takana. Se ei johdu siitä, että yhtäkkiä se suurin vihollinen olisi vähemmän kuvottava, vaan ymmärrettiin HJK:n menestyksen vaikutus suomalaiseen jalkapallokulttuuriin. Maajoukkuepeleissä on nähty kuinka Olympistadionin Pohjoiskaarteen täyttää kirjava joukko erilaisia ihmisiä. Sieltä löytyy niin stadilaisia, turkulaisia, vaasalaisia, kemiläisiä, oululaisia, lahtelaisia, järvenpääläisiä, kuopiolaisia, mikkeliläisiä kuin tamperelaisiakin. Kaikki sovussa keskenään. Kaikki haluavat nähdä sen päivän, kun Suomi on Jalkapalloyhteiskunta.

HJK:n joukkue on erityislaatuinen joukkue. Sen pelaaminen on ollut tällä kaudella kotimaisilla kentillä ylivoimaista ja eilen nähtiin, että se voi onnistuessaan haastaa ulkomaalaisia joukkueita, ja jopa voittamaan. Se pelasi eilen itsevarmasti ja uhrautuvasti. Sen lisäksi sillä oli kentällä jotain erityislaatuista talenttia. Sen talentin selässä lukee nimi Pukki. Vasta 20-vuotias kotkalaisnuorukainen laukoi kaksi upeaa maalia ja vahvisti nimeään ulkomaalaisten kykyjenetsijöiden papereissa. Lisäksi sillä oli kentällä kaksi suomalaista jalkapallolegendaa. Legendaarinen keskikentän rouhija Aki "Ägä" Riihilahti sekä Suomen kaikkien aikojen jalkapalloilija, kaiken nähnyt ja kaiken kokenut, itse Kuningas Jari Litmanen.

Huikea joukkue.

Ensi viikolla HJK:lla on mahdollisuus tehdä historiaa ja mennä jatkoon tästä otteluparista ja Eurooppa-liigan lohkovaiheeseen. Jos se sen onnistuu tekemään, voidaan se temppu nostaa sinne samaan kategoriaan HJK:n Mestareiden Liigassa pelaamiseen ja Kuusysin euroseikkailuiden kanssa. HJK:n menestyminen ja kasvaminen tekee hyvää suomalaisella jalkapalloilulle. Seuraava lainaus kuvaa hyvin sitä kiimaa ja tunnetta, jota saimme eilen kokea.

"Pelin jälkeen pelaajien kiittäessä hurmiossa kannustavaa katsomoa vanhempi herrasmies kaiveli taskustaan nenäliinaa itkettyään vuolaasti ilosta. Ainakin minulle kuvasti koko pelin tunnetta. Itse en koskaan tule homo homolle taputtamaan, mutta tämä näky oli todellista kulttuuria. Tämä vanha herrasmies ansaitsi kunnioitukseni ja osoitti suomessa olevan todellista kulttuuria ja perinnettä. Hieno peli."

Suomen Suurin, Suomen Kaunein.

Lebron James - suuri kupla.

Lebron Jamesia on helppo pitää maailman parhaana koripalloilijana. NBA:n Most Valueble Player (MVP), Scoring Champion, maailmanmestaruus, olympiakulta, tähdistöpelit ja muut tittelit antavat pohjaa tälle väitteelle.

Mutta pohjimmiltaan Lebron on pelkkä kupla.

Sitä himotuinta, NBA:n mestaruutta hän ei ole voittanut. Kun pelit ovat kasvaneet, Lebron on pienentynyt. Juuri silloin kun joukkuen ykköstykin on haluttu ottavan vastuuta, Lebron on vältellyt sitä. Juuri tuon ominaisuuden - tai tässä tapauksessa pikemminkin sen puutteen takia - Lebron ei ole maailman paras. On aivan samantekevää kuinka kovat tilastot kerää runkosarjasta. Sillä ei ole mitään väliä kuinka paljon pinnoja paukuttelee kotihallissa sacramentoja, torontoja tai minnesotia vastaan.

Todelliset voittajat luodaan kovissa paikoissa. Niissä Lebron ei ole koskaan onnistunut.

Lebronia on joskus joku jopa julkenut vertaamaan kaikkien aikojen koripalloilijaan ja urheilijaan, itseensä Michael Jordaniin. Se on sama kuin vertaisi Mikkelin Urheilupuistoa ja Lontoon Wembleytä keskenään. Nämä vertailut voidaan aloittaa siinä vaiheessa, kun Lebron onnistuu voittamaan sen ensimmäisen mestaruussormuksensa. Jordanilla niitä kun sattuu löytymään niin paljon, etteivät ne yhteen käteen mahdu.

Ikuinen Via Dolorosa?

Mixu "Mika-Matti" Paatelaisen ura Suomen jalkapallomaajoukkueen peräsimessä ei alkanut ruusuisesti. Kun alla on nihkeähkö 0-1 voitto Euroopan huonoimmasta maajoukkueesta ja 0-5 tappio Ruotsille, suomalaisen jalkapallokannattajan usko on koetukselle.

Mutta silti, vaikka kuinka ottaa päähän se eilinen esitys, on pakko jaksaa uskoa tulevaan ja katsoa numeroiden taakse. Mixu on selvästi ottanut paljon puhutun ja monesti peräänkuulutetun nuorennusleikkauksen asiakseen. Se tulee vaatimaan aikaa ja hermoja. Mikään ei tule sormia napsauttamalla. Tämä on selkeä välivaihe maajoukkueemme historiassa, joka täytyy vain kulkea läpi.

Tämän hetkinen taso saatiin selville, se on alhaalla. Mutta miten tästä noustaan?
Tulevaisuuden A-maajoukkueringin pelaajien pitää kasvaa kansainväliset mitat täyttäviksi pelimiehiksi ja pelata viikosta toiseen Euroopan huippusarjoissa. Roman on noussut Mestarien Liigan-tasoisen joukkueen avainpelaajaksi, Perpa nousi ryminällä Seria A:n kuumimpien pelaajien joukkoon, Losa sai uralleen uuden alun Skotlannissa ja nyt vain odotellaan, että mistä päin SE puhelinsoitto tulee. Nuorten pelaajien pitää vain tehdä pitkäjänteistä työtä ja nousta askel askeleelta kohti kansainvälistä huippua.

Mixun taas pitää löytää Suomelle sopiva pelityyli, johon kaikki sitoutuvat ja jota kaikki noudattavat. Vaikka Suomen topparit tekivätkin suuria henkilökohtaisia virheitä, paistoi niistä läpi se, että ei ollut pelitapaa johon luottaa ja nojata. Tähän on luonnollinen selitys: aika. Näin nopeasti ei voida ajaa joukkueeseen sisään uutta tyyliä ja tapaa pelata, vaan se vaatii aikaa että pelaaminen tulee selkäytimestä. San Marinoa ja Ruotsia vastaan näin ei ollut. Heitä vastaan näimme epävarman, valmistautumattoman näköisen Suomen, jossa kaikki on vielä kesken.

Niin ja yksi asia. Jos pelaaminen on tuollaista paskaa, kuten se eilen oli, olisi odotettavissa että siellä edes taisteltaisiin hampaat irvessä. Eilen näin ei tehnyt kuin yksi, Perparim Hetemaj. Surullisinta oli, että joukkueen laiskin, saamattomin ja flegmaattisin oli sen kapteeni, Petri Pasanen.

Kaikesta huolimatta, kuinka paljon tahansa muu maailma potkii meitä päähän,
OI SUOMI ON!

Tammikuun hullu päivä

Eilen vietettiin tammikuun viimeistä päivää. Se on kansainvälisen jalkapallon tammikuun siirtoikkunan sulkeutumispäivä, jolloin maailman jalkapalloilussa tapahtuu ehkä enemmän kuin minään muuna vuoden päivänä. Se tarkoittaa yötöntä yötä pelaaja-agenteille, seurajohtajille, managereille ja pelaajille. Seuroilla on viimeinen tilaisuus ladata panoksia aseisiinsa ja pedata asemia mestaruus- ja putoamistaisteluihin. Kuten odotettua, tämänkään vuoden tammikuun viimeinen päivä ei ollut tylsä.

Kovin pommi järjestettiin Chelsean ja Liverpoolin toimesta. Ensiksi Liverpool ilmoitti hyväksyneensä Chelsean 58 miljoonan euron tarjouksen Fernando Torresista ja heti perään se ilmoitti ostaneensa Andy Carrollin 41 miljoonalla. Torreksen siirtosumma oli suuri, mutta siinä maksettiin jo valmiiksi todistetusta laadusta. Carrollin yhteydessä maksettiin potentiaalista. 22-vuotias englantilaishyökkääjä on tehnyt 41 pelaamassaan valioliigaotelussa 14 maalia. Toki niistä 11 on tullut tällä kaudella, mutta tilastojen valossa siirtosumma on järjetön.

Oman mausteensa siirton toi Carrollin lausahdus medialle, että hänet savustettiin ulos Newcastle. Andy ei olisi halunnut lähteä, mutta seura ei voinut vastustaa rahoja. Hyvinkin nopeasti Alan Pardew ampui nämä kommentit alas kertomalla, että Carrollia ei pakotettu lähtemään, vaan Carroll olisi halunnut aikaisemmin palkankorotusta, vaikka edellinenkin sopimus oli ollut vasta kolme kuukautta voimassa, ja sanonut että jos hän ei saa uutta sopimusta, hän haluaa lähteä Newcastlesta.

Niin tai näin, 41 miljoonan euron mies on kovien paineiden alla. Turhaan Liverpool-pomot eivät tuollaista summaa laita haisemaan ja Carrollilla onkin paljon todistettavaa. Potentiaalia hänellä toki on, mutta tulevina vuosina tullaan näkemään onnistuiko poolin uhkapeli. Carrollin todellinen taso on kuitenkin vielä kysymysmerkki.