Eilisilta tullaan muistamaan Vimpelissä vielä pitkään. Paikalla oli melkein 5000 ihmistä, kun samaan aikaan koko Vimpelin kylässä asukkaita asuu vain 3000 ihmistä! Koulut oli suljettu, virastot oli suljettu. Koko kylä oli pysähtynyt. Ihmisiä lipui legendaariselle pesäpallopyhätölle, Saarikentälle, jo aamutuimaan.
Harvoin on varmaan pesäpallokentillä koettu sellaista desibelimäärää, joka eilen kuultiin toisella jaksolla, kun kotijoukkueen lyöjätykin Jere Dahlströmin vastustamaton sivallus kakkosjatkeelle painui Savojokeen. Pajatso tyhjeni ja Vimpeli karkasi tavoittamattomaan 6-0 johtoon ja voitti pesäpallon Suomen mestaruuden 45 vuoden tauon jälkeen.
Vaikka urheiluromantikot rakastavat tarinaa Vimpelin kylästä, Saarikentästä, Savojoesta ja kaikesta muusta legendasta mitä Vimpeliin ja paikkakunnan pesäpalloon liittyy, on finaalien suurin voittaja joku muu.
Pesäpallo.
En yksinkertaisesti keksi parempaa mainosta lajille kuin nämä finaalit. Sarjan kaksi parasta joukkuetta, todella tiukat marginaalit, pelirohkeita pelaajia, taidokkaita suorituksia, kuumia tunteita ja intohimoa.
Valitettavan monessa lajissa panosten suuretessa pelaajat ja valmentajat pelaavat varman päälle. Tehdään perusasioita, luotetaan omaan systeemiin, vältetään virheitä. Etukäteen näin olisi voinut kuvitella näissäkin finaaleissa tapahtuvan. Mitä vielä! Siellä mies toisensa perään kävi lyömässä niin haitarinäppiä, tahallisia huteja, pystärivarsia sun muita pesäpallon hienouksia. Kaukana oli varmistelu ja perussuorituksiin luottaminen. Haluttiin voittaa vastustaja tekemällä asioita paremmin kuin vastustaja eikä luotettu vain sen virheisiin.
Pesäpallo on rajoittunut laji, mutta juuri sen rajoitteneisuus tekee siitä niin hienon. Sen pelaajat eivät ikinä pääse pelaamaan Suomen paidassa MM-kisoissa, eivät pysty siirtymään Euroopan ammattilaissarjoihin eikä Suomessa nähdä ulkomaalaisvahvistuksia. Suomalaisen urheilun syöpä, joka vie lahjakkaat urheilijat lajeista, joissa he voisivat saavuttaa kansainvälistä menestystä. Mutta näiden asioiden puuttumisen ansiosta pesäpallon ympärillä on tietynlainen rentous. Ei paineita maajoukkueen arvokisamenestyksestä eikä tulevista vastuunkantajista. Voidaan vain nauttia kotimaisesta huippupesäpallosta.
Pesäpallo on myös lajina sellainen, että kotiyleisön ja pelaajien verbaalinen sodankäynti on isossa roolissa ja sitä on mielenkiintoista seurata kun kaikki huudot kuuluvat katsojille. Niin oli sunnuntainakin. Henkistä sodankäyntiä ja provosoimista parhaimmillaan. Siellä tuuletettiin surutta kohti vastustajaa, kuittailtiin vastustajille ja joissain tilanteissa jopa melkein nöyryytettiin sitä. Antti Kuusisto ja Mika-Matti Ojala olivat pariin kertaan melkein pystypainissa ja Sami Joukainenkin kävi pariin otteeseen avautumassa tuomari Antti Aineelle. Tälläistä intohimoa ja pelirohkeutta kaivattaisiin lisää niin lajiin kuin lajiin.
On se vaan yksinkertaisesti järjettömän hieno peli!
